Toiminnallisesta arvioinnista

Nina Maunu 28.8.2014

Toiminnallisesta arvioinnista

Onko oppimisessa tärkeintä tekeminen, koettaminen, yrittäminen ja sitten vasta arviointi? Vai lähteekö oppiminen liikkeelle tavoitteiden asettelusta, jotka konkretisoituvat oppijalle arvioinnin kriteerien kautta: esimerkiksi näin toimimalla ja tekemällä saavutat/saavutit tason kahdeksan?

Kyseenalaistan oletetun väitteen, että kaiken koulussa tapahtuvan toiminnan perustana on arviointi, joka asettaa oppijalle tavoitteet tai oppija itse asettaa tavoitteet opetussuunnitelmien mukaisesti. Onhan tietysti totta, että jos oppimisella ei ole tavoitteita, sitä, sen laatua, ei voida arvioida. Arviointi kuulostaa kaiken perustalta, ilman sitä ei opita eikä edistyminen saa suuntaa eikä tavoitteita.

Entä jos tekeminen nostettaisiin arvioinnissa enemmän keskiöön toiminnallisten menetelmien kautta? Tekeminen yhdessä parin tai ryhmän kanssa toimisi yhtenä arviointimenetelmänä itsearvioinnin ja opettajan arvioinnin lisäksi. Tausta-ajatuksina tässä olisivat oppimisen prosessiluonteisuus, vuorovaikutuksessa oppiminen sekä vertaisarvioinnin tärkeys, ts. peilaaminen ja mallintaminen. Nyt tarvittaisiin vain toiminnallisten arviointimenetelmien kehittäjiä ja kokoajia, sellaisten menetelmien, jotka palvelisivat yhteistoiminnallisen oppimisen ajatusta.

(Yhteis)toiminnallisten menetelmien edut ovat kokemukseni mukaan seuraavat:

1) Opettaja huomaa:

– miten oppilas tekee

– mitä oppilas osaa

– miten oppilas oppii

– millaiset vuorovaikutus- , sosiaaliset ja tunne-elämään liittyvät taidot oppilaalla ovat

2) Oppilas huomaa:

– mitä osaa

– mitä muut osaavat

– mitä oppii (myös matkimisen ja mallintamisen kautta sekä uusista ryhmässä esiintulleista näkökulmista)

– miten oppii (kun toiminnallisuus otetaan mukaan opetukseen, opetuksesta tulee moniaistillista ja kokemuksellista ja erilaiset oppijat (kinesteettiset, auditiiviset, visuaaliset, taktiiliset ym.) saavat oman sijansa

Toiminnallisten menetelmien kautta oppilaan erilaisen osaamisen alueet pääsevät siis paremmin näkyviksi; erilainen oppija saa tilaa omalle oppimiselleen ja oppii arvostamaan myös erilaisia tapoja oppia.

Nykyään tunnutaan korostavan jatkuvaa arviointia eli jatkuvan palautteen saamisen merkitystä. Tekemällä oppimiseen liittyy jatkuva arviointi sekä omakohtainen kokemus arviointiin osallistumisesta. Parhaimmillaan oppijalle tulee oppimiskokemus: ”Tää (esimerkiksi arviointiin osallistuminen/ arviointi/ arviointikriteeristö) koskee mua, just mua (eikä se ole ulkoa ohjattu, ”lueteltu” auktoritäärinen kriteeristö.” (Eikä esimerkiksi pelkästään niin, että oppija saa käteensä listan, jossa on lueteltu päättöarvioinnin kriteerit, joista hän numeroi itselleen haastavimmat – vaikka tämäkin on jo edistyksellistä ja toiminnallista ja hyvä menetelmä esimerkiksi Tekstitaituri 9:ssä (Sanoma Pro Oy, 2012.)

Myös opettajalle syntyy oppitunnilla parhaimmillaan kokemus: ”Kaikki oppijat tässä ryhmässä tarvitsevat toisiaan ja kaikkia arvostetaan yhtä paljon.” (Huom.! Opettaja on oppija siinä missä muutkin.) Toiminnalliset menetelmät voivat auttaa tässä, koska esimerkiksi yläkoulun kielten tunneille suunnittelemani leikit ja pelit ovat usein sovelluksia ryhmäyttämis-, vuorovaikutus- sekä draamakasvatuksen menetelmistä, jotka pyrkivät ennen kaikkea luomaan hyvää oppimisilmapiiriä ja ryhmähenkeä sekä tukemaan yksilön itsetuntoa ja kasvua.

Arviointia ollaan kehittämässä monipuolisemmaksi, laaja-alaisemmaksi sekä kannustavaksi menetelmäksi; myös nykyään tunnutaan korostavan positiivisen palautteen merkitystä eli oppimista arvioidaan positiivisen kautta. Mitä hyvää tässä (oppimisprosessissa/ oppitunnissa/ sinun tuotoksessasi) tapahtui, mikä onnistui ja miksi. Tässä ajatuksessa on se hyvä, että jos todellakin kouluissa muistetaan nostaa positiiviset jutut esille niin yksilöllisesti kuin yhteisöllisestikin, niin se parantaa todennäköisesti koko koulun ilmapiiriä.

Muistuttaisin kuitenkin tässä yhteydessä realistisen, jämäkän palautteen tärkeydestä ryhmälle varsinkin silloin, kun kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Parhaimmat oppimiskokemukset ainakin itselläni liittynevät korjaavan palautteen saamiseen. Minulla vain on ollut onni saada korjaavaa palautetta suhteessa 1/3 eli 2/3 on ollut positiivista. Silloin nuo rakentavat kritiikit eivät ole tuntuneet pahalta, päinvastoin ovat olleet tervetulleita.

Miksi jokaisen opettajan tulisi harkita toiminnallisten menetelmien käyttämistä yhtenä opetusmenetelmänä muiden joukossa? Toiminnallisten menetelmien edut liittyvät myös (draamakasvatuksesta tuttuihin) keskittymis-, ryhmä-, vuorovaikutus-, empatia-, puhe- ja esiintymistaitojen harjoittamiseen. Näitä taitoja tarvitsevat mielestäni elämässä kaikki.

Toiminnallisuus tuo myös oppimisen näkyväksi sekä konkretisoi oppimisen aiheita, kuten arviointia.

Millaisia toiminnalliset arviointimenetelmät sitten saattaisivat olla? Tässäpä muutama mieleeni ensimmäiseksi juolahtanut esimerkki:

I JANA

Oppilaat muodostavat janan oppitunnin aikana: esimerkiksi sen alussa (tiedän aiheesta entuudestaan paljon – vähän), oppitunnin keskellä (opin paljon – vähän uutta) ja lopussa (opin paljon – vähän uutta / tiedän, miten käytän/ sovellan uutta tietoa ja/tai missä tarvitsen sitä).

Eli oppilaat muodostavat janan sen mukaan, miten he ovat kokeneet opittavan asian (tai joskus mitä mieltä he ovat asiasta/ keskeisestä väitteestä) siten, että ensin määritetään se tila, mihin mielipiteet janalla sijoittuvat, sitten oppilaat siirtyvät parhaaksi kokemalleen paikalle janassa.

Janan (tai jonkin muun toiminnallisen liikettä sisältävän systeemin) voi muodostaa esimerkiksi siis koskien opittavaa aihetta tai vuorovaikutustaitoja: osallistuinko aktiivisesti opetukseen, olinko rohkea, otinko kontaktia muihin oppijoihin jne.

II NÄYTTELEMINEN

Jaetaan ryhmä pienryhmiin ja jokainen ryhmä suunnittelee ja esittää pienen (esimerkiksi kolmen-viiden minuutin) esityksen jostakin arvioinnin alueesta ja/tai kriteeristöstä.

Esimerkiksi äidinkielen ja kirjallisuuden päättöarvioinnin kriteerit on jaettu neljään ryhmään: 1) Vuorovaikutustaidot, 2) Taito tulkita ja hyödyntää erilaisia tekstejä, 3) Taito tuottaa erilaisia tekstejä ja hyödyntää niitä eri tarkoituksiin, 4) Suhde kieleen, kirjallisuuteen ja muuhun kulttuuriin. Ryhmiä on kuvattu vielä erikseen kahdeksalla erilaisella taitoalueella, esimerkiksi vuorovaikutustaitojen ensimmäinen kohta kahdeksasta on: ”Oppilas haluaa ja rohkenee ilmaista itseään kirjallisesti ja suullisesti sekä ryhmän jäsenenä että yksin esiintyessään.”

Tekemällä, tässä tapauksessa näyttelemällä, arvioitavia asioita, oppijan muistijälki arvioitavista asioista pitenee, asiat tulevat pienryhmässä käsiteltyä ja konkretisoitua eli tehtyä näkyviksi ja usein siksi niistä tulee helpommin ymmärrettäviä. Yhteinen keskusteleminen arvioinnista ja arvioitavista asioista helpottuu.

Näytellä voisi myös opetussuunnitelmien päättökriteerien arvosanaa kahdeksan ja sen vaatimuksia: millaista on kahdeksikon oppilaan arki, mitä vaaditaan kahdeksikon arvoisen työskentelyn saavuttamiseksi tms.

III KUUMA TUOLI

Opettaja, joka tietää esimerkiksi päättöarvioinnin kriteerit todennäköisesti paremmin ennalta kuin oppilaansa, asettuu oppilaiden eteen ns. kuumaan tuoliin opettajan tai vaikkapa oppilaan tai huoltajan roolissa. Hän vastailee oppilaiden kysymyksiin arvoinnista ja kriteeristöstä.

Tämä menetelmä aktivoi oppijan, voi olla erikoisuudessaan hauskaa tai virkistävää vaihtelua. Samalla opitaan arviointikriteereistä sekä opitaan kysymään asioita.

IV PATSAS

Oppitunnin päätteeksi pienryhmä kiteyttää oppimansa liikkumattomaksi patsaaksi. Muu ryhmä yrittää nähdä, millaisia asioita patsas ilmentää. Toinen patsasversio voisi olla sekä puhuva että liikkuva ja/ tai pelkästään puhuva, jolloin opettaja käy koskettamassa vuoroin patsaan yhtä jäsentä, joka alkaa puhua roolinsa/ ilmentämänsä asian mukaisesti oppimastaan asiasta.

Patsaan voi tehdä myös esimerkiksi aiheesta ”Tämän tunnin jälkeen osaan…”

V AFORISMIKSI/ RUNOKSI/RIIMIKSI KITEYTTÄMINEN

Ennen oppituokiota tai uutta asiaa voidaan oppilaita pyytää kirjoittamaan aiheesta ennakkoluulonsa tai mielikuvansa esimerkiksi aforismiksi. Ja/tai oppituokion jälkeen pyydetään oppijaa kiteyttämään ajatuksensa oppimastaan esimerkiksi aforismiksi. Aforismit kootaan yhteisesti näkyville ja opettajakin näkee, millaisessa ryhmässä oppiminen tapahtuu ja miten ryhmä on kokenut ja/tai arvioinut oppimansa. Arviointi tapahtuu siis keskeisen asian/aiheen ja siihen liittyvien ajatusten esiinnostamisen kautta.

VI LIIKE

Erilaisille oppimisille ja niiden tasoille voi opettaja kehittää vaikka taukojumpan, liikehän virkistää aivoja, parantaa uuden oppimista, suo tarvittavan, oppimiselle tärkeän tauon jne. (Lengel & Kuczala, The Kinesthetic Classroom – Teaching and Learning through movement, 2010)

Yksinkertaisimmillaan palautteen saaminen oppimisesta on viittaaminen tai vaikka peukku ylös (osaan jo), kämmen vaakasuoraan (tarvitsen harjoitusta) tai en osaa (peukku alas). Myönnettäköön, etten ole kokeillut peukuttamista: joko oppijat todella uskaltaisivat peukuttaa?

Jos arvioinnin tavoitteena on tukea ja kasvattaa oppijan opinhalua, omien vahvuuksien tunnistamista ja käyttöönottamista, oppimisen ja arvioinnin henkilökohtaiseksi kokemista, parilta ja ryhmältä oppimista, toiminnallisten menetelmien käyttämistä kannattaa harkita osana arviointia – ja oppimista.

Ajatuksia Äidinkielen opetuksen foorumista – ajatuksia täydennyskoulutuksen järjestämisestä

Minulla on ollut haaveena jo noin kahden vuoden ajan koota yhteen ihmiset, joita kiinnostaa kieliopin, kielen rakenteiden, opetuksen kehittäminen toiminnallisempaan, yhteistoiminnallisempaan, vuorovaikutteisempaan ja luovempaan suuntaan. (Vrt. uudet perusopetussuunnitelmaluonnokset ja kielitietoisuuden korostuminen) Näen silmissäni oman kouluni, jonka auditorioon aiheesta kiinnostuneet kokoontuisivat noin kolmen tunnin tai jopa viiden tunnin mittaisen koulutuksen aluksi ja lopuksi. Luultavimmin päivä olisi lauantai ja veso-kelpoinen. Ja tuo lauantai voisi mullistaa monen elämän ja ajattelun monessa mielessä, sillä:

kolmen tai vaikkapa viiden tunnin aikana koulutukseen osallistujat jakaantuisivat kiinnostuksensa mukaan ryhmiin. Ensimmäisessä ryhmässä voisi olla vaikka 60 min ja tauon jälkeen toisessa 60 min. Ryhmää ei tarvitse vaihtaa, jos ei halua, ja todennäköisesti ryhmää voi vaihtaa vaikka heti, jos huomaa, ettei oma valinta osunutkaan kohdilleen. Jo työpajojen välillä voisi olla jonkinlainen koontitilaisuus paitsi että ainakin koulutuksen lopussa ryhmät kertoisivat löydöistään ja kehittelyistään aiheensa ympärillä, teettäisivätkin osallistujilla joitain harjoituksia.

Kokemuksellinen oppiminen ja tekemällä oppiminen pidentävät oman kokemukseni mukaan muistijälkeä sekä lisäävät vuorovaikutusta eli tiedon vaihtumista ja testaamista eli reflektointia – mikä saattaa olla oppimisessa kaikkein olennaisinta. (Tästä lisää esimerkiksi Janne Ruohisto: Mitä eroa on joukkoälyllä ja parviälyllä? ja Skill swarms – a new way to share expertise and work smarter together ) Joukossa ei siis ”tyhmyys tiivisty” vaan viisaus pääsee jalostumaan, sillä kaikilla on annettavaa ja kaikki, jotka haluavat olla aktiivisia, voivat sitä olla.

Työpajat voisivat muodostua esimerkiksi seuraavien toiminnalliseen kielioppiin liittyvien aiheiden ympärille: tarinallisuus ja draaman työtavat, luova- ja asiakirjoittaminen, kirjallisuus ja kielioppi, liike ja tanssi sekä tietotekniikan mahdollisuudet toiminnallisuuden lisäämisessä kieliopin ja kielen rakenteiden opetuksessa. Ja miksei mediankin liittäminen kielen rakenteiden pedagogiikkaan onnistuisi?

Esimerkiksi tarinallisuuteen ja draaman työtapoihin keskittyvässä pajassa jaettaisiin kokemuksia siitä, millaisia toiminnallisia menetelmiä ovat koulutukseen osallistujat teettäneet ryhmillensä suhteessa tarinoihin ja draaman työtapoihin. Osallistujat teettäisivät näitä työtapoja toisillensa, mikäli mahdollista, jotta työtapoja päästäisiin heti kokemaan ja sovellusideat pääsisivät kehittymään sekä vastaamaan kunkin osallistujan tarpeita. (Tästähän minulla on eniten kokemusta kouluttajana, mutta janoan tietoa tästäkin aiheesta lisää.) Osallistujan oma aktiivisuus, hiljainenkin sellainen, lisää energiaa sekä luovuutta eli oppimisen iloa – yhdessä muiden kanssa.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille järjestetään vuosittain kaksi valtakunnallista tapahtumaa. Nuo tapahtumat ovat tärkeitä monessa mielessä. En osallistunut syksyn 2014 Äidinkielen opetuksen foorumiin. Olen osallistunut muistaakseni vain yhteen foorumiin ja se oli vuonna 2011. Talvipäiville olen yli kymmenen vuotisen urani aikana osallistunut ainakin kolme kertaa: Turussa (v. 2014), Oulussa ja Tampereella.

Koulutuspäivät ovat olleet mieleenpainuvia ja antoisia, kiitoksia järjestäjille. Foorumia olin boikotoinut sen vuoksi, koska se ajoittuu elokuun alkupäiville, jolloin opetukseni ei ole vielä alkanut. Henkisesti olen halunnut olla vielä kesälomalla.

Vuoden 2011 foorumissa silmäni avautuivat: kuinka ajankohtaisia asioita käsiteltiinkään! Kaikkien äidinkielen opettajien olisi ollut syytä olla paikalla! Ja sitten toisaalta: mitä jäi asiantuntijaluennoista jälkikäteen lähetetyistä papereista (tai verkkoteksteistä) huolimatta mieleen? Ja missä nuo tekstit ja muistiinpanot nyt ovat? Millaiset tunnelmat luovan kirjoittamisen työpajasta, jossa muutama rohkea (kuten minä) uskalsi tai viitsi lukea pienessä ajassa tehdyn tekstinsä ääneen?

Myös Talvipäivillä tuskistuin ajatellessani reflektointia: milloin pääsemme juttelemaan tuntemattomienkin kanssa asiantuntijaluentojen sekä työpajojen annista? Pelkät omat muistiinpanot, jos niitä ”ehti” tehdä, eivät minulle ainakaan kovin pitkälle riitä. Kahvilla ja ruokatauoilla osallistujat usein menevät tuttujensa kanssa samaan pöytään ja vaikkeivat menisikään, tankkaustauot ovat lyhyitä ja luonnollisesti tarkoitettu oppimista ja vastaanottamista edistäviksi rentouttaviksi hetkiksi, ei tiiviiksi opiskelutauoiksi.

Oman kokemukseni mukaan – kuten sanottu – vuorovaikutuksessa oppii eniten, kun pääsee testaamaan omia ajatuksiaan. Tähän olen saanut kokemuspohjaa muun muassa osallistumalla Otavan Opiston viime syksyn epävarmuusaiheiseen työpajaan Helsingissä, jonka yksi rikkaus oli myös vuorovaikutus eri alojen ammattilaisten kanssa. Toinen merkittävä omien koulutusteni ulkopuolinen kokemus on viime keväinen Otavan Opiston järjestämä Art of hosting – koulutus Mikkelissä teemanaan How to design and host learning? Siellä kyse oli pitkälti fasilitoinnista, oppimisen organisoimisesta. Omien ajatusten ääneen sanominen tai julkaiseminen on rohkea teko, mutta mielestäni vain sellainen aktiivisuus vie asioita eteenpäin.

Monelle ihmisille tärkeintä koulutuksiin osallistumisessa aiheen lisäksi on toisten ihmisten kohtaaminen. Olen jopa kuullut, että se on joillekin ihmisille tärkeintä ja että he ottavat useat koulutukset tältä kannalta, rentouttavana yhdessä olona muiden kanssa ja uusien ihmisten tapaamismahdollisuutena eli verkostoitumisena töiden lomassa.

Haaveeni toiminnallisen kieliopin työpajoista sisältäisi nämä molemmat elementit: rennon yhdessä olemisen ja uusien ihmisten kohtaamismahdollisuuden, mutta myös tiedon jakamisen ja reflektoinnin. Vetämäni pedagogiset koulutusiltapäivät ovat sisältäneet aina paljon naurua ja iloa, jotka toivon mukaan ovat säteilleet ainakin silloin tällöin eteenpäin ja opiskelijoille asti.

Vaikka jatkossa Äidinkielen opetuksen foorumi sekä Talvipäivät järjestettäisiin samalla tavalla kuin ennenkin, en ole henkilökohtaisesti loukkaantunut. Molemmat tapahtumat ovat erittäin merkittäviä ja tärkeitä. Joku päivä olisi vain hienoa koota esimerkiksi kielitietouden pedagogiikan uudistamisesta ja järjestämisestä kiinnostuneita yhteen yli oppiainerajojen ja -tasojen.

Kertokaa te nyt ajatuksianne esimerkiksi tällaisen toiminnallisen täydennyskoulutuksen järjestämisestä. Tämähän on vain haaveilua, mutta onko haaveellani realistisia toteutumismahdollisuuksia? Mielestäni on, mutta kysymyksiä riittää. Mikä taho myöntäisi esimerkiksi tapahtumalle veso-kelpoisuuden? Jos ja kun paikalle kutsuttaisiin asiantuntijoita, kuka maksaisi heille palkkaa?

Luovuutta ja hämmästelyä

Hei ja tervetuloa seurailemaan ajatuksiani, jotka tulevat koskemaan oppimista, opetusta, kielitietoutta, kirjallisuutta – mitä vain äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana keksin.

Koulutyön ohella käyn kouluttamassa erilaisia opettajaryhmiä toiminnallisessa kieliopissa ympäri Suomea ja kenties ulkomailla. Ehkä opin matkan varrella paljon, ajatuksia ainakin varmasti herää.

Tämä on ensimmäinen blogini, jonka perustin myös siksi, että tulevana syksynä 2014 harjoittelemme oppilaiden kanssa blogin kirjoittamista osana mediapajaa.

Minulle tärkeitä arvoja blogissani ovat luovuuden herättely ja ihmettelyn ylläpito. Parhaimmillaan sanat jutisevat elämän teillä ja metsäpoluilla, herättävät meissä tunteita ja maailmoja, joita haluamme lähestyä ja tutkia.

Moni asia ja kehitystyö jää kesken, muttei se tarkoita sitä, etteikö aiheesta voisi keskustella. Kuvittelen, että referoin tänne jatkossa mm. palasia teoksesta The Kinesthetic classroom – teaching and learning through movement (2010) ( eli liikkumalla oppimisesta ja opettamisesta) tai sitten improvisaatiosta tai keskusteluttamisesta opetuksessa tähän alkuun, ts. opetusmenetelmistä.

Voin pohtia mm. myös oppimisen arviointia ja sen kriteereitä ja/ tai vaikkapa luovan kirjoittamisen harjoitusten toimivuutta toiminnallisten menetelmien lisäksi.

Nähtäväksi jää, mihin seuraavaksi keskityn. Selvää kuitenkin on, että opettaminen ja oppiminen ovat muutoksessa. Tahdon olla muutoksessa mukana – hämmästelemässä sinun kanssasi.