Mitä kouluttaja saa irti koulutuksistaan? Muun muassa sitä aion pohtia tässä kirjoituksessa. Jos vaikka minusta ja toiminnastani tulisi vielä inhimillisempää jollekulle, joka ei ole pysähtynyt ajattelemaan kouluttamista kouluttajan näkökulmasta.
Koulutusmatka voi alkaa paljonkin ennen koulutusta. Minulla tämä matka alkoi varsinaisesti unesta koulutuspäivää edeltävänä yönä, päätin niin. Elämä on valintoja, ja uneni mielestäni kuuluu tähän kertomukseen.
Näin unta valtavan kauniista, jäisestä, merellisestä ja vuoristoisesta arktisesta alueesta. Istuin riippuliitimessä, kuin keinussa, ja ilma virtasi. Tiesin, että matka tulisi olemaan valtavan pitkä meren taakse. Allani keinahteli lumilauttoja, jäävuoria ja -lohkareita, pääasiassa maisema oli melko tasaista, kunnes lopulta edessäni kohosi valtavan suuri vuorenseinämä, jonka suuntaisesti aloin nousta tuolissani. Tähän heräsin keskellä yötä.
Unessa minua oli pelottanut, kuinka pärjään kylmyyden ja pitkän matkan kanssa. Kuitenkin tiesin, että selviydyn, olen ennenkin tehnyt matkoja.
Palaan vielä hetkeksi unen maailmaan. Järkyttävän kaunista maisemaa teki mieli kuvata. Jäälautalla, puhtaanvalkoisella, oli lintuja. Ne näkyivät harmaanruskeina viiruina. Siellä täällä oli myös maata, oksantynkiä, jotka näyttivät upeilta valoa hohtavassa maisemassa. Meri oli harmaansininen, veden pinnalla liplattelivat pienet aallot. Maisema oli niin harvinainen ja huikaiseva, että edelleen teki mieli ottaa valokuva. Painelin taskujani. Vauhtia oli kuitenkin sen verran, etten uskaltanut kaivella kameraa. Korkeuserojen vuoksi vatsan pohjasta nappasi mukavasti, kun liisin valkean maiseman yllä.
Maisema oli kestettävä yksin. Oli vain keskityttävä matkaan ja ihailtava.
Elämänkuva?
Pohdinko myös tässä samalla kouluttajan, esiintyvän taiteilijan, yksinäisyyttä?
Reaalimaailmassa makuuhuoneemme on viileä, ja minua jännitti talvinen automatka Sastamalaan. Mieheni oli illalla laittanut autonsa navigaattoriin osoitteen valmiiksi. Jo alkumatkasta huomasin, että auto navigoi Tampereen kautta – toisin kuin olin suunnitellut. Päätin, että olkoon, tottelen navigaattoria toisin kuin erään kerran, jolloin minä erehdyin. Ehkä on parempi kärryytellä moottoritietä pidemmän kautta – niin kuin sitten lopulta varmasti olikin sumuisen ja tihkusateisen ilman vuoksi.
Positiivinen asenne voittaa aina. Se säästää energiaa.
Ensimmäinen ihminen, jonka kanssa Sylvään koululla juttelin, oli opetuspäällikkö Kati Heikkilä. Kuinkas taas minulle sattuikaan. Hän neuvoi tien lounaalle ja saapui yllätyksekseni hiukan myöhemmin lounasseurakseni.
Juttu luisti. Kouluttajana nautin juuri tästä: uusien ihmisten tapaamisesta ja näkökulmieni laajentamisesta. Tämä on yksi kouluttajan eduista. Puhuimme mm. Liikkuvan koulun ideologiasta ja oppituntien aikaisen liikkumisen tärkeydestä, joka on Sastamalan veso-päivän teema. Kyselin häneltä, miten hänestä tuli opetuspäällikkö ja mistä hän erityisesti työssään nauttii. Hän kyseli kouluttajanurastani ja jatkosuunnitelmista. Heikkilää ilahduttaa erityisesti tällaiset veso-päivät, joilla näkee opettajien oppimisen iloa. Minä kerroin, että kysyntää koulutuksilleni on ja että tavoitteenani on koko ajan laajentaa ja tarkentaa toiminnallisen kielen oppimisen koulutusten sisältöjä.
Erityisesti sydämelläni on nyt – niin kuin on opetuspäällikölläkin – varhennettu, kielirikasteinen opetus sekä minulla myös vieraiden kielten opettajia varten täsmennettävät koulutukset toiminnallisessa kielen oppimisessa, jotta saisin vieraiden kielten näkökulmaa enemmän harjoituksiini mukaan.
Puhuimme myös työn määrästä ja kuormasta huolehtimisesta: töitähän voisi tehdä loputtomasti. Minun itsestä huolehtimiseni kiteytyi tällä hetkellä ajatukseen, että yksi asia kerrallaan. Opetuspäällikkö ei vaikuttanut erityisen kuormittuneelta, vaan työhönsä asiallisesti, innostuneesti ja iloisesti suhtautuvalta. Hyvä Kati Heikkilä ja Sastamala!
Jos yksi kouluttajan koulutuspäivien suola on verkostoituminen, uudet ihmiset ja ajatukset myös hallinnon ja järjestelijäväen kanssa, niin totta kai itse varsinainen myllysuola on koulutuksen valinneet. Heitä oli tällä kertaa 23 kappaletta, joista muuten peräti kolme miehiä.
Kyllä, kyselin aluksi toiveita. Ja lopulta kävi ilmi, että pari pettymystä tuli. Yksi oli pettynyt pahimman kerran, kun oli vieraiden kielten opettajana luullut, että saa vieraisiin kieliin täsmävinkkejä. Väärin meni: minulta oli mielestäni tilattu toiminnallisen kielen oppimisen paja, johon tulee lähinnä perusopetuksessa suomea opettavia ja luokanopettajia, ja pääasiallisena näkökulmana on liikkeen mukaan ottaminen kielen oppimiseen. Liikuimme lähes koko ajan.
Nyt tuo harmittaa minua eniten tässä koulutuksessa, ettei kyseinen kieltenopettaja nähnyt soveltamisenmahdollisuuksia, tai sitten hänelle se kaikki, mitä tehtiin, oli liian tuttua eikä mitään uutta tullut.
Mutta keskitytäänpä positiivisiin asioihin. Minut Sastamalaan kutsunut Liikkuvan koulun paikallinen hankekoordinaattori Juho Siirilä oli hoitanut järjestelyt hyvin. Juhon kanssa jaoimme ajatuksen, että olisipa hyvä, jos oikeasti tämän koulutuspäivän päätyttyä kaikki opettajat olisivat heränneet ajatukseen liikuttamisen tärkeydestä millä tahansa oppitunnilla ja asteella; liikkumista ei meidän kokemuksemme ja näkemyksemme mukaan ole vielä sittenkään kovinkaan paljon tunneilla tai ainakaan näitä menetelmiä tai harjoituksia, joita tänään teetin. Juho oli osassa harjoituksista mukana, esimerkiksi tuomaroimassa.
Juttelimme puoli tuntia Juhon kanssa koulutuksen jälkeen. Juho heitti minulle kysymyksen, johon olisi pitänyt pysähtyä heti vielä napakammin: onko niin, että liikuttaminen, myös yläkoululaisten, on opettajan persoonasta kiinni? Minulle se on helppoa, koska olen vuosia harrastanut liikuttamista oppitunneilla, sellainen toiminta lienee luontaista minulle ja jollakin tavalla olen tottunut siihen, vaikka kyllä se minultakin vaatii viitseliäisyyttä.
Mutta olisiko vain todettava, että opettajat ovat erilaisia persoonia, eikä kaikilta voi vaatia heittäytymistä, joita suuri osa menetelmistäni sittenkin vaatii?
Toivottavasti toimintani oikeasti toimii esikuvana ja rohkaisijana joillekin opettajille! Oikeasti minä olen oppinut vasta viime vuosina nauttimaan ”esiintymisestä”, ja se johtuu ihan harjoittelusta ja kokemuksen kerääntymisestä. Mutta siitäkö, onko rohkea heittäytyjä vai ei, liikuttaminen on opettajalla kiinni? Vai viitseliäisyydestä, ajan nappaamisesta?
Ja kyllä, nyt sanon ihan oikeasti, että on jo niin paljon esim. aivotutkimuksia siitä, kuinka liikkuminen parantaa oppimista, ettei esimerkiksi näiden ”minun harjoitusten” teettäminen oppilailla ole ajanhaaskausta tutkimustenkaan mukaisesti. Jos opettaja ei viitsi tehdä tai mallintaa, ei ehkä oppilaskaan tee ja luo myöhemmin itse? Vai?
Koulutuspäivässä parasta oli, kun loppupalautteessa yksi ihminen sanoi, ettei ole esittäjätyyppiä ja häntä oli jännittänyt koulutukseen tuleminen. Hän oli kokenut ylittäneensä itsensä koulutuksessa, eikä ollut tuntunut pahalta, ja hänellä oli nyt hyvä, rauhallinen olo. Nostan tämän tämän kerran parhaaksi tarinaksi, kiitos jakamisesta.
Tämänkaltaisia loppupalautteita oli kaksi muutakin. Yksi oli jännittänyt englannin kielen puhumista etukäteen ja vielä vanhassa englannin luokassaan, joka oli tuntunut ahdistavalta. Ja kun koulutuksessa ei ollut tarvinutkaan puhua englantia, kaikki oli hyvin. Kolmas samankaltainen palaute liittyi myös koulutuksen ja esiintymisen etukäteen jännittämiseen.
Mielestäni on hyvin jännittävää, kun viime aikoina on toistunut koulutuspalautteissani, että jotkut opettajat, yleensä 2-4 per koulutus, puhuvat rauhallisesta olosta. Vielä kaiken sen toiminnallisen ja erityisesti tänään jatkuvan liikkumisen jälkeen! Hienoa.
En voi opettajien yleisenä veso-päivänä vaatia, että kaikki olisivat yhtä innoissaan toiminnallisesta kielen oppimisesta kuin minä, enkä sitä, että he ylipäänsä tulisivat koulutukseen vapaaehtoisesti ja iloisin mielin. Mutta tyytyväinen voin olla, kun suurin osa vaikutti kuitenkin tyytyväisiltä ja jotkut kertoivat saaneensa uusiakin ideoita koulutuksesta.
Tärkeintä minusta kuitenkin olisi muistaa liikkua – yhdessä lasten kanssa! Jos se viesti menisi läpi, olisin enemmän kuin tyytyväinen. Liikkumalla voi saada lisäaikaa opetukselle: oppilas tekee tyytyväisempänä ja keskittyneempänä tehtävänsä ja mahdolliset läksynsä, kun sisäsyntyistä motivaatiota on yhteisöllisin tavoin ruokittu.
Yksi kieltenopettaja sanoi saaneensa päivästä muistutuksen, että jo pelkästään oppilaiden ylös nostattaminen virkistää heitä. Hän aikoo aloittaa siitä. (Vaikka oli hän jo joitain juoksuviestejä tehnyt; minun koulutuksessani muuten ei ole ollut vielä yhtään juoksuviestiä.)
Paluumatkan ajokeli oli vaihteleva. Kun oli vielä 60 km kotiin 2h 45 min arvioidusta ajomatkasta, eteen tuli niin sakea lumipyry, että melkein itketti ja kiristelin hampaita: näin eteeni tuulilasista noin 5-7 metriä. (Kyllä, olen ennenkin nähnyt tilanteita ennakoivia unia.)
Kannattiko reissu? kysyin itseltäni. Ehdottomasti. Sen olin jo oppinut aikaisemmilta kerroilta, ettei kaikkia voi koskaan miellyttää.
Toivon kaikkea hyvää ja kiitän sydämeni pohjasta Sastamalan osallistujia sekä myös työstään innostunutta Liikkuvan koulun koordinaattoria Juho Siirilää vielä kerran kutsusta.
p.s. Kuin sopivaksi jatkoksi tälle minun mielestäni itsemyötätuntoiselle kirjoitukselleni kollegani lähetti blogikirjoituksen itsemyötätunnon ja armollisuuden merkityksestä menestymiselle, yhteisöllisyydelle ja hyvinvoinnille. Kannattaa lukea: https://mielensavalottajat.fi/2016/11/06/taydellisyyden-kahdet-kasvot/