(Teos, 2023, romaani 300 s.)
Olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, enkä ole kirjoittanut yhtäkään blogia, jossa olisin esitellyt kaunokirjallista teosta. Koen, että nyt on sen aika. Suomessa vain hyvin pieni osa julkaistusta kirjallisuudesta saa ansaitsemaansa huomiota. Tämän tekstin tarkoituksena on nostaa ystäväni Sarin hieno teos esille.
Olen lukenut teoksen kolmessa eri muodossa: käsikirjoituksen luonnollisesti hapuilevassa ensi vaiheessa, teoksen ilmestyttyä paperikirjana, (myös e-kirjana), sekä kuunnellut äänikirjana. Kaikilla kerroilla mieleeni on jäänyt kerronnan kauneus, sen intensiteetti, aistillisuus ja tiiviys. Tämä on nuoren ylioppilas-Lainan tarina sodasta selviytymisestä, jos ja kun sodasta voi selviytyä.
Kaikki kolme lukukertaa ovat olleet erilaisia. Muistan, kuinka ensimmäisiä liuskoja lukiessani kiinnostuin Lainan intohimosta perhostutkimukseen ja etenkin Atropoksen, kuoleman perhosen löytämiseen. Ensimmäisestä raakaversiosta poimin myös Lainan seksuaalisen identiteetin kuvauksen, kuinka hän omasta mielestään auttaa sotapoikia kuoleman keskellä ja kuolemaan. Auttaako hän itseään antaessaan vai kadottaako?
Kun olin lukenut paperikirjan, mieleeni jäi, että minun olisi poimittava teoksesta sotapoikien ja ylipäänsä sodan aiheuttamat traumaattiset kokemukset blogiin, jotta kaikki jälleen kerran muistaisivat sodan kauheudet. Kuitenkin, kun kuuntelin romaanin äänikirjana, ajatus ei ollut enää sama. Lainasta oli tullut eläimellinen ihminen, eikä sotateema enää niin korostunutkaan, vaan ihmisen muuttuminen traumaattisissa olosuhteissa.
Elfving lainaakin esipuheessaan G. Ekmania: ”On paljon eläimellistä, joka olisi saatava muuttumaan inhimilliseksi.” Ihminen – eläin -teeman lisäksi teoksessa korostuu ajatus siitä, että meillä on yksi, rajoitettu pikkuelämä. Olemme rajoitettuja ihmisiä, jotka näkevät asiat vain oman pikkuelämänsä kautta. Mielestäni tämä on ajatuksena jopa lohduttava. Ajatus johdattaa meidät kirjallisuuden silmiä avaavaan voimaan! Ja mikä tämän ajatuksen, että meillä on vain yksi pikkuelämä, korostamisena toimisikaan paremmin kuin sota?
Ajatus siitä, että Laina kaivaa omaa hautaansa iskee, kun luen hänen tekstiään pääkalloperhosesta, Atropoksesta. On selvää, että Laina on ”kuoleman rajan lentäjä”, saattaja, kuten Atropos. Laina syntyy uudestaan sodassa Atroposin toukan kautta, sitä tutkimalla. Hän luo itsensä uudelleen, samalla kun sota muuttaa ihmistä.
Laina kirjoittaa: ”On vaikea välttää ajatusta, että oma lajini on taantumassa.” No toki, sota taannuttaa ihmisen. Kuitenkin, elämän kiima tarttuu haavoittuneista ja kuolevista Lainaan.
”Molekyylit pysyvät, mutta minuus, se muuntuu”, Laina kirjoittaa ex-työkaverilleen Oskarille sotatantereelle. Kuoleman tuoja perhonen Atropos on läsnä. ”Minä häviän häviäjien kanssa, kuolen kuolevien kanssa.” Laina-ihminen on empaattinen, eikä voi omalle muuntumiselleen mitään. Se, että sota muuttaa ihmistä, on luonnon laki.
”Tuuli jää.” ”Minä sain sen, mitä tulin hakemaankin, Atropoksen.”
Tulkintani on, että Laina saa muuntumisensa myötä elämäänsä merkityksellisyyden kokemuksen. Hän on antaja, liiallisuuksiin saakka ehkä, mutta kuoriuttaa sodassa itsensä itselleen uudestaan – juuri saadakseen itselleen merkityksellisyyden kokemuksen. Surullisinta minusta on se, että Laina kokee olevansa valveunessa yhä vain, eikä kaipaa oikeaa unta enää ollenkaan. Lainalle se on sodan hinta.
