Tekijä: Nina

Osallistuin syksyllä 2014 Lahdessa Kansalaisfoorumin järjestämälle fyysisen kirjoittamisen kurssille. Paja oli neljän tunnin mittainen ja sen veti teatteri-ilmaisun ohjaaja Tiina Tanskanen-Paavola, joka on saanut oppinsa mm. kirjailija, teatteritaiteen maisteri Siri Kolulta.

Tiina vetää Helsingin työväenopistossa 24.-25.1. 2015 kahden päivän kurssin Liikkeestä sanaksi – kehon kertomaa, jonne en itse ikävä kyllä pääse. Nimittäin fyysinen kirjoittaminen, body writing tai jopa dance writing, on metodi, jonka voin sanoa näinkin lyhyen tuttavuuden jälkeen sopivan minulle ja jonka ennustan tulevan aiheesta kiinnostuneille pikkuhiljaa tutummaksi. Soisin metodin pääsevän myös eri asteiden opiskelijoiden käyttöön.

Kurssin jälkeen en löytänyt googlaamalla juuri mitään teoreettista tietoa saati kirjallisia lähteitä fyysisestä kirjoittamisesta, en edes hakusanoilla body writing tai dance writing. Kansainvälisiä konferensseja aiheesta on jo järjestetty, joten jossakin tietoa on.

Aihe on kuitenkin niin mielenkiintoinen ja kutkuttava, varmaankin sen omaperäisyyden, kummallisuuden ja menetelmään liittämäni uutuuden tunteen vuoksi, että päätin uskaltaa kirjoittaa menetelmästä mututuntumalla, yhden kokemuksen saaneena, lisää kokemusta ja tietoa aiheesta janoavana.

Kirjoitan nyt syksyisestä kokemuksestani siten, miten minä sen muistan kuukausia jälkeenpäin ja millaisia oivalluksia koin. Pohjaa kokemukselleni antaa tulevan kevään 2015 Liikkeestä sanaksi Helsingin työväenopiston kurssi, joka esitellään netissä seuraavasti, ja jonka mukaan toimimme myös syksyn kurssilla:

Tutustutaan fyysisen kirjoittamisen työtapaan: mitä kehon aktivointi saa aikaan kirjoitusprosessissa. Etsitään erilaisia tapoja tuottaa tekstiä, kirjoitetaan fyysisten harjoitusten pohjalta. Fyysisen kirjoittamisen pohja on keholähtöisessä ajattelussa. Kurssilla etsitään tekstin tuottamiseen vaihtoehtoisia tapoja ja ajatellaan kirjoittamista kehollisena prosessina, ei vain älyllisenä. Kurssilta saa voimavaroja ja näkökulmia kirjoittamiseen. Harjoitteita tehdessä tulee lämmin. Niiden jälkeen on kirjoitustuokioita. Harjoitukset sopivat sekä aloittelijoille että pitempään kirjoittaneille, jotka haluavat löytää kirjoittamiseen uusia työkaluja.

Pilkon kokemukseni näihin lauseisiin:

1) Tutustutaan fyysisen kirjoittamisen työtapaan: mitä kehon aktivointi saa aikaan kirjoitusprosessissa. Etsitään erilaisia tapoja tuottaa tekstiä, kirjoitetaan fyysisten harjoitusten pohjalta.

Tämä tarkoitti minulle, että tosiaankin tutustuimme erilaisten musiikkien, rytmien ja niihin liittämieni liikkeiden kautta, mitä erilaiset rytmit ja niihin liittämäni liikkeet saivat aikaan kehossani ja mielessäni ja miten nämä muutokset vaikuttivat kirjoittamiseen, sen laatuun ja esimerkiksi lauseiden pituuteen.

Olimme alkupuolella liikkuessamme eläimiä, ja jälkeenpäin keskustelin erään osallistujan kanssa, kuinka hassulta ja epämukavaltakin aikuisesta ihmisestä tällainen leikkiminen ja roolinotto saattoi tuntua. Mutta niin oli tarkoituskin. Ja kaikki tajusivat sen, lisäsi kurssikaverini. ”Olimme samassa veneessä.”

Ajattelen leikin hyödyllisyydestä myös näin: Leikkiessään oma ego pyrkii katoamaan ja minuuden rajat laajenevat. En ole enää niin itsekeskeinen ja rentoudun, kun näen, että muutkin hassuttelevat. Pinnistelen olevani koko ajan enemmän minä, sellainen tyyppi, joka ei muiden tekemisistä ja ajatuksista välitä. Keskityn kehooni ja hetkeen. Rentoutuminen lisää luovaa tilaa. Heittäytyminen hetkeen kannattaa. Tiedän, että se tulee palkitsemaan, oman mieleni, oman kehitykseni.

Elämä on seikkailu. Eikä sitä tarvitse olla aina kontrolloimassa.

Mielestäni näiden eläinleikkilämmittelyjen jälkeen kirjoitimme ensimmäisen tekstin, joka sai kyyneleeni valumaan. Sai kirjoittaa vapaasti tuntemuksista, ajatuksista, mistä vain, vaikka ihan hölynpölyä, eli näin aloimme murtaa jäätä, minun kuortani.

Kyyneleet eivät haitanneet minua yhtään. Tunsin itseni vahvaksi, minulla oli ns. jalat tukevasti jalat maassa. Istuin ja kirjoitin muun muassa:

”Jäkälä on kukka. Älä tallo sitä. Kestää sata vuotta, ennen kuin se uusiutuu.” Kirjoitin kirjoittamisesta; olin mieleni maisemassa maalla, sukutarinan luona. ”Luota tarinaan.” ”Yksityiskohdat riittävät. Ihmiset kiinnostuvat kyllä.”

2) Fyysisen kirjoittamisen pohja on keholähtöisessä ajattelussa. Kurssilla etsitään tekstin tuottamiseen vaihtoehtoisia tapoja ja ajatellaan kirjoittamista kehollisena prosessina, ei vain älyllisenä. Kurssilta saa voimavaroja ja näkökulmia kirjoittamiseen.

Oivallukseni, jälkeenpäin syntynyt: olen taipuvainen perfektionismiin, joka estää toisinaan minua tekemästä ja kokeilemasta asioita. Fyysisen tekemisen lisääminen kirjoittamisprosessiin rentoutti mieltäni, ja mitä enemmän liikettä ja keskeytyksiä jopa kesken jonkun tehtävänannon tuli, sitä paremmalta minusta melkein tuntui. Keskeyttämiset eivät siis hajottaneetkaan ajatteluani juuri siitä tekstistä ja aiheesta, mitä olin kirjoittamassa. Päinvastoin, tekstin laatu saattoi jopa parantua, varsinkin fyysisimmän, nopeimman ja annetun liikesarjan jälkeen koin näin. Aivan kuin aivot olisivat saaneet enemmän happea, eli miettimisaikaa. Alitajunta toimi.

Yksi opetus lisää: luota, alitajuntasi toimii.

Ehkä tätä oivallusta voisi käyttää jatkossakin. Kun aivot jumittavat, ja vaikkei aina siltä tuntuisikaan, nouse ylös, pidä tauko kirjoittamisessa.

Myös Outi Kallionpää sivuaa aihetta fyysinen kirjoittaminen ajankohtaisessa blogissa Uusi kirjoittaminen (lihavoinnit minun) (linkki: uusi kirjoittaminen, 5.12. 2014) ja puhuu kehon ja mielen rauhoittamisen tärkeydestä kirjoittamisprosessin yhteydessä:

” – – erilaiset tekstilajit vaativat erilaisia kehollisia ja mentaalisia tiloja. Tietotulvan keskellä tapahtuva, hektinen monisuorittaminen sopii mainiosti nopeisiin, puheenkaltaisiin genreihin, mutta keho ja mieli on osattava tietoisesti rauhoittaa ja saattaa läsnäolon tilaan pitkäjänteistä tekstin tuottamista ja luovuutta vaativissa tekstilajeissa.”

Kallionpää määrittelee ja laajentaa käsitystä ”uudesta kirjoittamisesta”, jonka perusta on toiminnallisuudessa:

”- – uuden kirjoittamisen perusta on toiminnallisuudessa. Se ilmenee ihanteellisemmillaan luovana ja sosiaalisena, keholla tapahtuvana tekemisenä. Tehdään taidokas käsityö tai maalataan taulu, joka jaetaan kuvana asiaan vihkiytyneissä verkkoyhteisöissä, joissa myös kokoonnutaan säännöllisin väliajoin kasvokkain keskustelemaan yhteisöä yhdistävästä teemasta.  Tai vaikutetaan tärkeään asiaan tekemällä yhdessä tanssi tai näytelmä ja esitetään se verkossa musiikilla ja tekstillä ryyditetyn videon avulla.

Parhaimmillaan siis myös uudet kirjoitustaidot ovat kiinteästi kosketuksissa kirjoittajan oman ja ympäröivän maailman fyysiseen todellisuuteen ja vahvistavat kehollisuutta inhimillisen kokemuksen perustana.”

Näinkin voi siis olla. Joka tapauksessa taidankin olla hyvin ajankohtaisen aiheen kimpussa: fyysisyys ja siitä huolehtiminen liittyvät kirjoittamiseen moninaisesti.

3) Harjoitteita tehdessä tulee lämmin. Niiden jälkeen on kirjoitustuokioita. Harjoitukset sopivat sekä aloittelijoille että pitempään kirjoittaneille, jotka haluavat löytää kirjoittamiseen uusia työkaluja.

Harjoitukset etenivät omien muistiinpanojeni mukaan näin: Ensin oli liikuntalämmittelyt ja vapaamuotoinen tekstinkirjoittaminen. Kirjoittamiselle annettiin aina aikaraja, jonka muisti vain siitä, kun opettaja sanoi: ”Jatketaan” ja antoi uuden tehtävänannon.

Meille annettiin otsikkoja musiikin ja liikkumisen jälkeen, mm. Sinä päivänä, ja ohjeena oli ”Anna karhun näkyä tekstissä”. Sitten oli Hurjat kekkerit – ja saattoi olla muitakin otsikkovaihtoehtoja, mutta minä valitsin tämän. Tuolloin tapahtui jo tekstin parissa selvää vapautumista, toisin sanoen pidin hauskaa ja minua alkoi naurattaa. Vapautuminen oli alkanut näkyä jo kehonkielessäni, ja nautin siitä. Aivan kuin olisin löytänyt sisäisen koomikkoni, aivan kuin olisin muistanut: hei, minäkin osaan olla hauska. Ja itse asiassa, näin ajattelin, koomisten tilanteiden tajuaminen ja huumori taitavat olla vahvuuksiani. (Ja se voisi näkyä teksteissä. Voisi näkyä enemmänkin.)

Tällainen kokemus on tietysti voimaannuttava, ja se saatiin aikaan ”kehollisuudella”, kehon huomioon ottavalla eli kokonaisvaltaisella menetelmällä.

Seuraavasta tekstistä tuli filosofinen: ”Miten hyökkäät? Miten lähestyt saalista?” Edelleen minulla oli hauskaa sekä kirjoittaessani ja liikkuessani, mutta jokin (musiikki?) sai ikään kuin pysähtymään ja mietiskelemään sanoja ja itse elämää. Aivan kuin kirjoittamisessa olisi ”tahtonut liukua syvemmälle”.

Kirjoittaessa ei annettu rajoja, ei ohjeita aiheesta eikä tavasta kirjoittaa. Vain otsikko.

Näiden harjoitusten jälkeen keskustelimme musiikkien rytmeistä ja eläimistä, mitkä sopivat itse kullekin parhaiten – omasta mielestä ja kirjoitusjälkien perusteella.

Loppupuolella annettiin kolme otsikkovaihtoehtoa. Pääsin erääseen pöytälaatikkoromaaniini käsiksi, kun otsikko oli Disco. Olipa hieno kirjoittaa jälleen maailmasta, jonka olin jättänyt noin 10-20 vuotta sitten.

Luimme tekstimme ääneen. Olin onnellinen, kun jotkut naureskelivat, hymyilivät, hymähtelivät, kun luin tekstini – olihan tunnelmapalassa ihan naurettavaa nuorten naisten disco-toilailua.

Kun ohjaaja Tiina kyseli lopuksi oivallustemme perään, hän oli kuin ilahtunut siitä, että olin käyttänyt vanhaa aihetta ja/tai materiaalia kurssilla työstämiseen. Minä ilahduin, kun sellainenkin työtapa tuntui sallitulta.

Teimme myös tutkivan harjoituksen siitä, viekö liike ajatusta vai ajatus liikettä. Tavoitteena oli päästää koko keho vapaaksi ja antaa mennä, katsoa, mitä tulee – kirjoituksessa.

Harjoitus oli todella vapauttava, ja vei minut taiteen alkulähteille, lapsuuteen ja siellä tärkeimpiin varhaisiin taidekokemuksiini.

Kirjeestä itselle, Ominaisuudesta, josta en itsessäni pidä, tuli aivan mahtava! Ja siellä, riveillä, on myös minulle tärkeä, alituisesti mielessä kummitteleva kirjallinen aihe, Kananmunatyttö. Ja se, kuinka isoäiti on ollut minulle yksi elämäni tärkeimpiä ihmisiä.

Harjoitusten jälkeen Tiina-ohjaaja kysyi myös lauseistamme: onko teksteissämme epätyypillisiä tai tyypillisiä lauseita?

Oivallukseni: musiikki vaikuttaa liikkeeseen, musiikki on tunnetta, musiikki vie, musiikki on valtaa. Ja minä, joka yleensä omasta mielestäni kirjoitan liian monimutkaisia ja rönsyileviä lauseita, olinkin joissain teksteissä kirjoittanut hyvinkin lyhyitä ja selkeitä lauseita.

Lopuksi oli vielä yksi tehtävä, joka liittyi itsetuntoon, mutta jääköön se paljastamatta.

Kiitos Kansalaisfoorumille ja ohjaajalle kurssin järjestämisestä, mutta myös kurssitovereille hyvästä, oivalluttavasta yhteistyöstä. Kurssin jatkeita odottaen!

Alkuaikoina minua yläkoulun opettajana Vaasassa lahjottiin seuraavasti: tunneilla oli – mielestäni osin Weilin+Göösin oppikirjan Äikkä vuoksi – niin hauskaa, että otin päämääräkseni, että joka tunnilla nauretaan. Sanoinkin tavoitteestani rehtorille ja vanhemmille jossain tilaisuudessa, ja kaikki jostain syystä nauroivat.

Oppilaat lahjoivat minua milloin pöydälle jätetyllä täydellisellä omenalla tai jopa hopeisilla korvakoruilla, jotka sain eräältä tytöltä. Mielestäni korut olivat ihan liikaa, mutta tyttö vaati minua ottamaan lahjan vastaan.

Mitä tein? Seuraavalla ainekirjoituskerralla kehotin tyttöä kirjoittamaan esimerkiksi avioeron vaikutuksesta nuoren elämään, sillä tiesin, että tyttö kärsi masennuksesta aiheesta johtuen. Tyttö ei kyennyt kirjoittamaan ja masentui lisää. Nyt on minun julkisen anteeksipyynnön paikka. Yksityiselämien käsittely ei kuulu opettajan ja oppilaan kahdenkeskiseen suhteeseen.

Ensimmäinen vakituinen opettajan paikkani oli Vuorikadun yläasteella (nykyisinVöyrinkaupungin koulu). Näistä vuosista on aikaa noin 17 vuotta. Aivan täydellistä laskuoppia aivoni eivät suostu tässä asiassa noudattamaan.

Postiluukkuni kolahtaa syksyllä 2014. Avaan kirjepaketin. Dadaa. Siellä on alkuvuosien ellei peräti ensimmäisen vuoteni oppilaiden kirjoittama romaani Kova. Avaan kansilehden ja silmäni ovat pudota:

”Mikko ja Karri päättivät tehdä scifiromaanin jo yläasteen ensimmäisellä luokalla. Nyt, 17 vuotta myöhemmin, he julkaisevat Kovan oman tuotantoyhtiönsä, Nowhere Boyn, kautta.”

Alan mielessäni pomppia kattoon. Kirja. Asia, mistä itsekin olen aina haaveillut. Oma tuotantoyhtiö. Vau! He ovat tehneet sen, mistä monet tänä päivänä vain uneksivat.

Luen lisää: ”Karri työskentelee Helsingin yliopistossa ja on erikoistunut halujen, riskien ja sukupuolen filosofiaan. Lisäksi hän näyttelee elokuvissa ja mainoksissa.” Vakuuttavaa, eikö?

Mikko, joka oli ensimmäisenä lähestynyt minua Facebookin viestiosaston kautta ja kysellyt postiosoitettani lähettääkseen teoksen, toimii The Duke –yhtyeen laulaja-kitaristina, säveltäjänä ja sanoittajana. Lisäksi hän työskentelee musiikkivideoiden ja elokuvan parissa kuvaajana, leikkaajana, ohjaajana ja näyttelijänä.

Mitä poikia! Yrittämistä, rohkeutta, oman tiensä kulkemista, intohimoa leijailee heti teoksen alkulehdiltä sakeana ilmaan. Ja lahjakkuutta? Siitä olisi otettava selvää lukemalla heidän kirjoittama teoksensa Kova kokonaan ja – äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan hieman epäilevin ja kriittisin silmin, myönnettäköön.

Mutta ennen lukemista, mitä muistan pojista? Teoksen alkulehtien kuvista päätellen pojat ovat tainneet muuttua ulkoisesti aikalailla. Karri on vähän tutumman näköinen. Mikolla hiukset ovat vain tuuhentuneet ja kasvaneet?

Olivatko pojat takapulpetin poikia, niin kuin muistelen? Karri kiistää Facebookissa asian ja väittää, että istumajärjestystä muutettiin usein ja että hän tykkäsi istua keskivaiheilla. Sitten muistini hämäristä löydän hämärän kuvan, jossa kaksi poikaa selittää innoissaan kertomusta opettajan pöydän lähellä ennen kun tunti on edes alkanut, tai sitten muut olivat jo hävinneet välitunnille.

Pojilla on huoli. He kysyvät neuvoa lopusta, voiko sellaista loppua olla. Onko se uskottava? Voiko niin tapahtua, voiko niin kirjoittaa? Muistaakseni he kysyivät, omien selitystensä ja versioehdotustensa lomassa, mitä mieltä minä olen niin oudosta (ja mahtavasta) lopusta kuin se nyt on (ja jossa kaikki tuhoutuu?).

Näin juonellisesti vauhdikkaita ja räjähtäviä (myös räjähdysaineita sisältäviä?) tekstejä en ollut ennen lukenutkaan, joten varauksettomat kiitokset punaposkisille, kiihkeästi asiaansa selvittäville pojille olivat paikallaan.

Tartun kirjaan Kova. Sisällysluettelo vaikuttaa sekavalta, mutta siinä on varmaan jokin logiikka, joka paljastuu viimeistään lopussa. (Paljastuu!) Teos on omistettu Naisille., joten odotettavissa on varmaan hitunen romantiikkaa, mistä vivahteena pidän. Ja varsinkin, jos kirjoittajina ovat miespuoliset henkilöt.

Teos räjähtää käyntiin Uusi Messias –luvulla.

”Steve Jobsin kuoltua maailma janosi uutta teknologian Messiasta. Henry Hayes tuli kuin tyhjästä. Tuo teräväleukainen nuorta Orson Wellesiä muistuttava karismaattinen nörtti räjäytti potin kerralla. Hayes lanseerasi ajatuksen verkosta, joka voisi olla olemassa ilman varsinaista verkkoa. Koko idea oli kuin vilkkaan yläastepojan scifi-tarinasta.”

Kiinnostavaa ja yhä kiinnostavammaksi muuttuu, ja selitys on jo tuossa alkujaksossa. Kenenpä mielikuvitusta ei ruokkisi ajankohtaisten asioiden, kuten netin kaikkialle ylettyvän valvovan silmän sekä erilaisten yrittäjien ja yritysmaailmoiden kuvaukset tai kirjoittajien ilottelevat fantasiat tulevaisuuden maailmoista ja siellä liikkumisesta, ”omista” unelmistaan ja niiden toteutumispoluista? Teoksessa revitellään täysillä nykyunelmien ja uhkakuvien kanssa, eikä tällaisesta kertojan otteesta, jossa on mukana myös huumoria, voi olla pitämättä. Ansioksi myös laskettakoon, että vaikka kirjoittajia on kaksi, liitossaumat eivät ole näkyvissä.

Erityisen iloinen olen valitusta lajista: edelleen scifi on turhan ylenkatsottu ja marginaaliin jäävä genre suomalaisessa kirjallisuudessa. Sci-fi, ”tulevaisuustiede”, sopii täydellisesti tähän yhteiskunnalliseen fantasiaan, jossa liikutaan taidokkaasti eri aikatasoilla sekä mielen- ja/tai kehon tasojen risteymissä. Varsin muodikasta tai edelläkäyvää, sanoisin.

”Hayesin bisnesideaa epäiltiin laajalti. Sille naurettiin, mutta vaihe vaiheelta Hayes vakuutti epäilijänsä. Lautasantennit olivat nopeasti historiaa, aivan kuin analoginen puhelinverkko aikoinaan. Kukaan ei tiennyt kuinka uusi internet, Supernet, toimi, mutta se toimi kaikkialla ja ilmaiseksi. Hayes oli jo ennestään rikas mies, eikä hän halunnut hyötyä keksinnöstään taloudellisesti. Supernet jaettiin kaikkien käyttöön ja rahamiehet jäivät nuolemaan näppejään. Asia ärsytti monia ja Hayes sai paljon vihollisia, häntä ei nähty julkisuudessa kuin ani harvoin. Oli myös teorioita, että hän olisi kuollut, mutta aina silloin tällöin Hayes antoi kuulua itsestään.”

Mitä tämä on? Tulee mieleen Tuomas Vimma, mutta yhteiskunnallisempana ja filosofisempana versiona. Alkaa tehdä mieli matkustaa, tai: teoksen myötä pääsee kyllä matkoille mm. Suomeen ja Amerikkaan eli siis maailmankaikkeuteen.

Yksi teoksen keskeisimmistä ajatuksista on ajatuksen ja ihmisen elämän vapaus. Alan miettiä kehoa ja mieltä, omia unelmia, ihmiselämän kerroksellisuutta, sitä, mikä meitä kaikkia kiertää ja mihin tärkeisiin asioihin elämämme kiertyy.

Kerronnallisena jännitteenä toimii hyvin Sofia-tarina, unelma naisesta ja menneisyydessä tapahtuneesta kauniista muistosta ja pienen pienistä hetkistä naisen kanssa. Sinne tänne teokseen on lisäksi sekoitettu kiehtovia filosofisia ajatuksia mm. minuudesta.

Kun pääsin poikien kanssa kahville heidän kutsustaan luettuani teoksen, sanoin heille, että ”olette tehneet historiaa”.

Pojat, nykyiset miehet siis, paljastivat kahvilla ollessamme myös yhden tärkeän seikan, miksi äidinkielen ja kirjallisuuden tunnit olivat olleet heille tärkeitä: Koulun ulkopuolisessa maailmassa, silloisen koulun ympäristön pelottavamaineisilla alueilla, heitä odotti jatkuva tappeluiden uhka. Äidinkielen tunnit toimivat pakopaikkana tuosta maailmasta.

Sitä en ollut tiennytkään.

Sain teokseen omistuskirjoituksen:

”Ninalle 26.9.14

Kiitos, että loit meidät

Kiitos, että autoit meitä kirjoittamaan kirjan

Mikko Karri”

No, enpä tiedä, mutta kiitos. Ja kiitos itsellenne, olette mahtavia!

Innolla jään odottamaan seuraavaa romaania, jonka aiheena on kuulemma – rakkaus.

p.s. Teos sai syksyn 2014 Kirjamessuilla kunniamaininnan Indie Book Awards –kilpailussa ainoana romaanina. Teosta voi tilata ottamalla yhteyttä Nowhere Boy´hin (nowhereboy.fi) tai ostamalla sen Akateemisesta Kirjakaupasta.

ks. www.kuvitellen.fi

Taustaa:

Jo lapsena ajattelin, että esikoulun parhaimpia hetkiä olivat ryhmien (Kehäkukat, Päivänkakkarat, Orvokit jne.) yhteisten perjantaisten musiikkileikkiesityshetkien lisäksirauhalliset pienryhmähetket, jolloin istuimme pienessä tilassa ja joku ohjaajista piirsi meille samalla, kun kertoi tarinaa.

Kun viiva, pieni ja vaatimatonkin, ilmestyy paperille, siinä on taikaa ja kuva lähtee kuin itsestään elämään. Idea oli varmasti napattu suositulta tv-tähdeltä eli Kylli-tädiltä, jonka myös muistan. Hänhän se olikin varsinainen mestari tällä alalla kuvittaessaan satuja.

Seuraava merkittävä kokemus doodlaamisesta liittyy kansainväliseen nuorten teatterileiriin Bonnissa. Istuimme eräässä työpajassa ringissä keskellämme suunnattoman iso valkoinen paperi. Tarkoituksena oli luoda yhdessä Unelmien kaupunkimme. Jokainen sai sanoa vuorollaan yhden elintärkeän tai muuten vaan tärkeäksi kokeman asian, joka pitäisi olla tuossa kaupungissa. Ohjaaja piirtäisi sen sinne.

Unelmien kaupunkiimme ilmestyi vähin erin kaikki se, mitä oli esimerkiksi Oulussa, silloisessa kotikaupungissani. Oli posti, pankki, koulu, kirkko, uimahalli jne. Olin vähän pettynyt. Eihän tässä ollutkaan mitään erikoista eikä fantasiaa. Tämän tarinan yksi opetus oli myös se, kuinka samanlaisia asioita nuoret ympäri Eurooppaa arvostavat.

Nyttemmin Aivan aikuisena olen ymmärtänyt Otavan Opiston järjestämän Art of Hosting – koulutuksenkin myötä, että yrityselämässä on jo ”uudenlaisia” ammatteja ja että näiden ”uusien” yritysten ja ideoiden myötä voisivat koulujenkin opetusmenetelmät kehittyä.

Miksi doodlaaminen on tärkeä opetusmetodi?

Uusia ammatteja voisivat tulevaisuudessa olla (ja jo nyt on) esimerkiksi:

1) Kuvittaja

-> ks. Kuvitellen/ Maija Kotamäki (Graafinen fasilitoija) www.kuvitellen.fi

-> Mene näille sivuille, jos ja kun olet kiinnostunut doodlaamisesta! Sivuilta löydät paljon tietoa kuvittamisen merkityksestä, se ei ole todellakaan ”vain piirustelua”, vaan sillä pyritään mm. löytämään aiheesta tärkeimmät asiat, visualisoimaan asioiden väliset suhteet näkyviksi ja luomaan ryhmän yhteinen  tarina, joka on helpompi myöhemminkin vaiheineen palauttaa mieleen kuvan ansiosta.

Olen itse todistanut kuvittajan merkityksen oppimisessa, kun näin Mikkelin Art of hosting –koulutuksessa, kuinka hienosti Tiina Hoskari (toinen Kuvitellen yrityksen jäsen) sekä Liina Hongell visualisoivat meille oppimispolkumme ja erilaisia fasilitointiin kuuluvia menetelmiä.

2) Tarinankertoja

Doodlaaminen liittyy vahvasti tarinankerrontaan, mutta menepäs esimerkiksiTarinakone-nimisen yrityksen sivuille, niin löydät tietoa ja varmaan saat joitakin ideoita tarinallistamisen merkityksestä myös opetuksessa. www.tarinakone.fi

3) Ideoija

Reetta Koskella
on Ideapakka-niminen yritys, jonka Ideapakkoja Fasilitointi, ideointi, Coaching, valmennus sekä Ryhmäytyminen, improvisaatio olen käyttänyt etenkin Verme- opettajien vertaismentorointiryhmiä vetäessäni. (ks. www.ideapakka.fi/)

Myös sanat ”fasilitointi/fasilitaattori” avataan hyvin Reetan Ideapakan blogissa.

Minulla olisi tarkoitus myöhemmin kertoa myös näistä Ideapakan korteista blogissani sekä tutustua tarkemmin näihin menetelmiin, laajentaa tietämystäni niistä. Ja linkkejä ja vinkkejä näistä kaikista menetelmistä otetaan mielellään vastaan!

Miten doodlaaminen on näkynyt kouluopetuksessani?

1. Juonikaavio, ajatuskartta, merkityssuhdekaavio, asioiden havainnollistaminen piirroksen avulla

-> aikoinaan minuun teki suuren vaikutuksen kirjoittamisen ja ajatusten apuvälineenä Merkityssuhdekaavio (Kauppinen ja Laurinen 1988)(http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/8kieletkirjallisuus/aidinkieli/kielenhuolto/11merkityssuhteet

2. Ideat näkyviksi: Tänä syksynä oppilaat (esim. aina vaihdellen 2 vapaaehtoista) doodlaavat oppilasryhmän ideoita näkyviksi avainsanoiksi ja kuviksi suunnitellessamme Maija Poppanen –näytelmää. Oppilaat piirustivat erivärisillä tusseilla smart boardille/ dokumenttikameralle, joka mahdollisti sen, etteivät he olleet muuhun ryhmään nähden selin.

-> Oppilaat tykkäsivät työtavasta kovasti. Tosiaan nyt on näkyvillä ensimmäiset ideat ja ideoiden kehittyminen ja karsiintuminen matkan varrella. Mutta niistä on jäänyt mieliimme jälki, ja tunnelma. Prosessin kuvaus on tärkeä osa prosessia!

3. Sanaluokkakaupunki

Järjestely:

Oppilasryhmän koko noin 20 oppilasta. Tuolit ja oppilaat rinkiin hevosenkenkäkaareen. Ringin keskelle lattialle kolme isoa esim. fläppitaulupaperia (= kolme pääsanaluokkaa). Neljä eriväristä tussia eli kullekin paperille oma pääväri. Musta tussi valitaan pohjaväriksi eli teiden/ reitin väriksi.

Taustaidea: ks. Bonnin nuorten teatterileiri ja Unelmien kaupunki (yllä).

Opiskeluvaihe: 7.luokka, sanaluokkakertaus, sanaluokka-jakson alku

Tavoite: Kuvittaa yhdessä oppilaiden kanssa kolme pääsanaluokkaa. Näin termit ja niiden luokittelu ja merkitykset alkavat tulla tutuiksi ja/tai kertaantua. Kokonaiskuvan saaminen sanaluokista.

1. Kerro oppilaille, että nyt kuvitetaan yhdessä Sanaluokkakaupunki. Kaupungissa on kolme eri kaupunginosaa, mitkä ne ovat? (Laitoimme yksikössä Nomini, Verbi ja Taipumaton)

Päättäkää päävärit eri kaupunginosille. (Meillä nomini = punainen, verbi = sininen, taipumaton = vihreä)

2. Opettaja aloittaa tien piirtämisen esim. alimmasta paperista Taipumaton ja samalla kysyy, millainen tie on kyseessä, miten viivaa piirretään. (Meillä esim. Taipumaton taipuu joskus vähän.) Opettaja hahmottelee papereiden keskelle esim. liikenneympyrän, mikä yhdistää kaikkia papereita. Liikenneympyrästä lähtee erityyppiset tiet eri papereille kaupunginosan mukaan. (Mulla oppilaat keksivät, että Nomini-kaupunginosassa on suora tie, mutta vähintään yksi neljän tien risteys; nomineja neljä eri lajia.)

3. Oppilaat laskeutuivat tuoleiltaan riemuissaan, kun olin jakanut heidät ringistä tasaisesti 6-7 hengen ryhmiin eri papereiden ympärille. Ryhmää kohden minulla oli vielä tässä vaiheessa vain yksi tussi. Oppilaat saivat keksiä piirrettäviä kuvia ja ”avainsanoja” paperilleen. Dokumenttikameralle heijastin koko prosessin ajan Tekstitaiturin sanaluokkajaon sanaesimerkkeineen. Ennen ryhmien omaa työtä olin kysellyt ja piirtänyt tai kirjoittanut kuhunkin sanaluokkaan yhden kuvan tai sanan, jotta oppilaat pääsivät alkuun ja ymmärsivät, mitä heidän oli tarkoitus tehdä.

4. Kerroin, että jatkossa kuvia täydennetään. Esimerkiksi zoomataan erilaisiin sanaluokkaperheisiin, esimerkiksi nominiperheeseen, jossa on Substantiivi, Adjektiivi, Numeraali ja Pronomini.

Jatkossa voidaan käyttää esimerkiksi post it –lappuja, jotta jokainen pääsee varmasti kirjoittamaan ja/tai kuvittamaan kartalle oman sanansa tai kuvansa.

Kokeilu oli onnistunut oppilaiden palautteen perusteella:

”Näin oppii paljon paremmin, kun saa itse tehdä, eikä lueta vain kirjasta. Tämä oli erilaista (mikä on positiivista). Olen visuaalinen oppija. Minulla on valokuvamuisti (2 oppilasta). Jatketaan tätä ja tällaista ehdottomasti!”

Opettajan mielestä:

+ oppilaat pääsivät liikkumaan, irti pulpeteistaan ja tekemään jotain yhdessä, kokemaan yhdessä

+ jokainen sai mahdollisuuden osallistua ja luoda

Kysymyksiä jatkoon:

– Vaikka käytin peukkua ilmassa karttojen tekovaiheessa merkkinä hiljaisuudesta, hiljaisuusmerkillä ei ollut pitkää vaikutusta. Melutaso oli  välillä melko kauhea, mutta se ei kuulemma haitannut oppilaita eikä heillä jäänyt siitä jälkikäteen huonoja muistoja, päinvastoin. Mutta pitäisikö seuraavalla kerralla kokeilla ohjatumpaa otetta, esim. että pienryhmä kerrallaan työstää omaa paperiaan ja muut katsovat ringissä tuoleilla istuen, vai mitä?

– Saivatko kaikki halukkaat pienryhmissä tussin käteensä ja osallistua? Pitäisikö pienryhmä jakaa esim. kolmen ja neljän joukkueisiin, ensin tekevät kolme, sitten seuraavat neljä per paperi?

Niin kuin aina, ihmiset rikastavat toistensa ajattelua. Parin viime vuoden aikana olen huomannut miettiväni, milloinhan opettajainkokouksista – ja meille tarjotuista asiantuntijaluennoista – tulee  toiminnallisia. Miksei vielä? Usein soveltuisi hyvin, että tiimit saisivat mietittävikseen opettajainkokouksissa päätettäviä koulun yhteisiä asioita ja toisivat näkemyksensä esille ennen opettajainkokouksissa tehtäviä päätöksiä. Meneekö se jo näin suurimmassa osassa kouluja, en ole varma. Tällainen menetelmä vaatisi vaativaa etukäteissuunnittelua? Vai olisiko opettajainkokouksissa todella aikaa yhtäkkisen ja akuutin asian ilmaantuessa, joka vaatii päätöksen tekoa, pistää porinaryhmät pystyyn?

Mietin tässä nyt ajatuksellisesti osallisuuden kokemusta, ryhmän jäseneksi tuntemista ja vahvaa vaikuttamisen mahdollisuuden kokemusta. Ja hups sitä, onko opettajainhuoneita ryhmäytetty (esim. siten, kuin ryhmänohjaajakoulutuksissa olen kokenut)!

Tottahan toki meillä on tiimit, joissa asioista keskustellaan ja jopa päätetään, mutta yhtäkkiä olen havahtunut, että varsinkin muutamat koulutuspäivät ovat jääneet kummittelemaan mieleeni: ensimmäisenä (ja viimeisenä) esimerkkinä tässä mainittakoon Helsingin yliopistossa vertaismentorointikoulutuksessa vuosina 2012-2013 kahtena kertana vieraillut kouluttaja Riitta Jauhiainen ja kas kummaa, Ryhmäilmiö-nimisillä luennoillaan.

Miellyttäviin kokemuksiini vaikuttanee se, että tehokkaiksi kokemissani koulutuksissa pienryhmät ovat olleet samassa tilassa, fyysisestikin, eli kaikki näkevät toisensa. (Huom.! Ei mennä siis suljettuihin tiloihin esim. luokkahuoneisiin, mikä välttämättä ei korosta tekemisen, tehokkuuden ja avoimuuden henkeä?)

Ainakin minun tehokkuustasoni saattaa nousta, jos koulutuksessa istutaan välillä ringissä, välillä noustaan seisomaan erilaisiin pienryhmäpalavereihin. Jauhiaisenkoulutuksessa oli paljon pienryhmätyöskentelyä pöytäryhmittäin. Jauhiainen aloitti myös toiminnallisesti: jokainen sai työstää ensin itse oman vertauksensa ryhmän ohjaamisesta täydentämällä lausetta ”Ryhmän ohjaaminen on kuin…”.

Jokaisen vertaus sai paikkansa taululla kaikkien näkyvillä ja pari kommenttilausetta tai lisäkysymystä. Lopulta Jauhiainen veti vertauskuvamme yhteen ja näin näytti, mikä oli tämän tarinan opetus: samasta asiasta syntyy aina erilaisia näkökulmia, mielikuvia ja mielipiteitä.

(Toki nämä ajatukset linkittyvät myös kokemiini Art of hosting -metodeihin.)
Siksi olisi syytä pienryhmäkeskusteluille ja niiden reflektoinneille aina kun mahdollista (ja siksi on Verme eli opettajien vertaismentorointiryhmät, joissa esimerkiksi nuori opettaja saa vertaistukea ja peilausta omiin ajatuksiinsa, yksin ei tarvitse jäädä kenenkään).

Yksi eräästä koulutuksesta saamani vinkki, jonka olen toteuttanut hiljattain koulussa, liittyy otsikkooni ja opettajan identiteetin etsimiseen – ja samalla opettajan kokemukseen ryhmästään. Opettajalla on kuulemma aina maine. Uudelta ryhmältä kannattaa kysyä, millaisia lauseita he ovat kuulleet minusta, uudesta opettajastaan, etukäteen.

Sain seuraavat kolme lausetta: 1. Olet hyvä opettaja. 2. Hermostut helposti. 3. Pidät vaikeita kokeita.
Hykertelin mielessäni ja sittemmin kollegojeni kanssa. Hyvä minä. Ei se niin vaikeaa ollut.
Ja nyt minulla on taas uutta tietoa ja näkökulmaa työhöni, rooliini.

Hiljattain olen nähnyt myös kaksi mielestäni opettajan identiteettiin liittyvää unta. Toisessa oli tulossa – niin kuin kesän lopussa oikeasti – ennennäkemättömät ukkoset (ja minulla uudet oppilasryhmät ja monet erilaiset koulutustilaisuudet eli stressit). Tumma taivas ryski valtavia pallosalamoja ja melu oli hirvittävä. Mitä unessa tein? Joku ihmisryhmä kokoontui kellariin, minä olin jo siellä muiden mukana. Kellarissa (mielen kellarissa) ukkonen miltei heti unohtui, ”ilma sakeni rentoudesta”, juttelimme leppoisia.

Tämän unitarinan konkreettinen opetus minulle on se, että verkostot, muut ihmiset aina pelastavat. Koulutukseen tulleet ihmiset ovat voimavara, joihin on luottaminen. Kouluryhmä on itsessään voimanpesä. Ei ole niin suurta ongelmaa, jota ei voitaisi yhdessä ratkaista tai ainakin sitä pohtia. Rento meno! Ei pelkoja! Ihmisistä löytyy aina viisautta, ja verkostoja on kaikilla. Ne täytyy vain nähdä. Ihmiset haluavat auttaa toisiaan.

Minulla ei ole enää stressiä. Ei uusien ryhmien eikä tulevien koulutusten suhteen, niitä on melko paljon tulossa. Eikä oikeastaan minkään suhteen.

Toisen mielestäni opettajan ammatti-identeettiin liittyvän unen näin jo kesällä. Jokainen opettajahan haluaa tulla myös nähdyksi omana persoonanaan. Joskus vain joitakin nostetaan ja palkitaan. Unessa huone oli täynnä naisia (aivan kuin jossain toiminnallisessa leikissä, naiset istuivat huoneessa mutkittelevalla tuolirivistöllä ja vähän sekalaisestikin). Tänään päätettäisiin, kuka saisi Vuoden Leijonaemo –tittelin ja palkinnon tai muuta vastaavaa. Katseeni kiersi mutkittelevassa jonossa. Yhtäkkiä vieressä istuva nainen ponkaisi ylös ja tarttui käsivarteeni: ”Tiedän, että se olet sinä!” Ja hymyili leveästi ja varmanoloisesti. Sisimmässäni kohahti, todellako niin olisi? Sitten toinenkin, tuon naisen lähellä istuva, nousi ylös ja sanoi vähän vaimeammalla innolla: ”Minunkin mielestäni sinä sen saat!”

Lopulta kaikki naiset seisoivat, oli julistuksen paikka. Tättärää, Vuoden Leijonaemoksi valittiin nainen minun edestäni. Kun katsoin naista tajusin, että oli ihan se ja sama tittelille. Naisella tulisi olemaan myös rankkaa, tulisihan tuostakin paikasta vaikea, niin kuin kaikkien läsnä olevien omista paikoista. Taitaakin olla tärkeintä tietää, kuka minä omasta mielestäni olen, millaista elämää tavoittelen ja mitä sen eteen teen.

Nina Maunu 28.8.2014

Toiminnallisesta arvioinnista

Onko oppimisessa tärkeintä tekeminen, koettaminen, yrittäminen ja sitten vasta arviointi? Vai lähteekö oppiminen liikkeelle tavoitteiden asettelusta, jotka konkretisoituvat oppijalle arvioinnin kriteerien kautta: esimerkiksi näin toimimalla ja tekemällä saavutat/saavutit tason kahdeksan?

Kyseenalaistan oletetun väitteen, että kaiken koulussa tapahtuvan toiminnan perustana on arviointi, joka asettaa oppijalle tavoitteet tai oppija itse asettaa tavoitteet opetussuunnitelmien mukaisesti. Onhan tietysti totta, että jos oppimisella ei ole tavoitteita, sitä, sen laatua, ei voida arvioida. Arviointi kuulostaa kaiken perustalta, ilman sitä ei opita eikä edistyminen saa suuntaa eikä tavoitteita.

Entä jos tekeminen nostettaisiin arvioinnissa enemmän keskiöön toiminnallisten menetelmien kautta? Tekeminen yhdessä parin tai ryhmän kanssa toimisi yhtenä arviointimenetelmänä itsearvioinnin ja opettajan arvioinnin lisäksi. Tausta-ajatuksina tässä olisivat oppimisen prosessiluonteisuus, vuorovaikutuksessa oppiminen sekä vertaisarvioinnin tärkeys, ts. peilaaminen ja mallintaminen. Nyt tarvittaisiin vain toiminnallisten arviointimenetelmien kehittäjiä ja kokoajia, sellaisten menetelmien, jotka palvelisivat yhteistoiminnallisen oppimisen ajatusta.

(Yhteis)toiminnallisten menetelmien edut ovat kokemukseni mukaan seuraavat:

1) Opettaja huomaa:

– miten oppilas tekee

– mitä oppilas osaa

– miten oppilas oppii

– millaiset vuorovaikutus- , sosiaaliset ja tunne-elämään liittyvät taidot oppilaalla ovat

2) Oppilas huomaa:

– mitä osaa

– mitä muut osaavat

– mitä oppii (myös matkimisen ja mallintamisen kautta sekä uusista ryhmässä esiintulleista näkökulmista)

– miten oppii (kun toiminnallisuus otetaan mukaan opetukseen, opetuksesta tulee moniaistillista ja kokemuksellista ja erilaiset oppijat (kinesteettiset, auditiiviset, visuaaliset, taktiiliset ym.) saavat oman sijansa

Toiminnallisten menetelmien kautta oppilaan erilaisen osaamisen alueet pääsevät siis paremmin näkyviksi; erilainen oppija saa tilaa omalle oppimiselleen ja oppii arvostamaan myös erilaisia tapoja oppia.

Nykyään tunnutaan korostavan jatkuvaa arviointia eli jatkuvan palautteen saamisen merkitystä. Tekemällä oppimiseen liittyy jatkuva arviointi sekä omakohtainen kokemus arviointiin osallistumisesta. Parhaimmillaan oppijalle tulee oppimiskokemus: ”Tää (esimerkiksi arviointiin osallistuminen/ arviointi/ arviointikriteeristö) koskee mua, just mua (eikä se ole ulkoa ohjattu, ”lueteltu” auktoritäärinen kriteeristö.” (Eikä esimerkiksi pelkästään niin, että oppija saa käteensä listan, jossa on lueteltu päättöarvioinnin kriteerit, joista hän numeroi itselleen haastavimmat – vaikka tämäkin on jo edistyksellistä ja toiminnallista ja hyvä menetelmä esimerkiksi Tekstitaituri 9:ssä (Sanoma Pro Oy, 2012.)

Myös opettajalle syntyy oppitunnilla parhaimmillaan kokemus: ”Kaikki oppijat tässä ryhmässä tarvitsevat toisiaan ja kaikkia arvostetaan yhtä paljon.” (Huom.! Opettaja on oppija siinä missä muutkin.) Toiminnalliset menetelmät voivat auttaa tässä, koska esimerkiksi yläkoulun kielten tunneille suunnittelemani leikit ja pelit ovat usein sovelluksia ryhmäyttämis-, vuorovaikutus- sekä draamakasvatuksen menetelmistä, jotka pyrkivät ennen kaikkea luomaan hyvää oppimisilmapiiriä ja ryhmähenkeä sekä tukemaan yksilön itsetuntoa ja kasvua.

Arviointia ollaan kehittämässä monipuolisemmaksi, laaja-alaisemmaksi sekä kannustavaksi menetelmäksi; myös nykyään tunnutaan korostavan positiivisen palautteen merkitystä eli oppimista arvioidaan positiivisen kautta. Mitä hyvää tässä (oppimisprosessissa/ oppitunnissa/ sinun tuotoksessasi) tapahtui, mikä onnistui ja miksi. Tässä ajatuksessa on se hyvä, että jos todellakin kouluissa muistetaan nostaa positiiviset jutut esille niin yksilöllisesti kuin yhteisöllisestikin, niin se parantaa todennäköisesti koko koulun ilmapiiriä.

Muistuttaisin kuitenkin tässä yhteydessä realistisen, jämäkän palautteen tärkeydestä ryhmälle varsinkin silloin, kun kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Parhaimmat oppimiskokemukset ainakin itselläni liittynevät korjaavan palautteen saamiseen. Minulla vain on ollut onni saada korjaavaa palautetta suhteessa 1/3 eli 2/3 on ollut positiivista. Silloin nuo rakentavat kritiikit eivät ole tuntuneet pahalta, päinvastoin ovat olleet tervetulleita.

Miksi jokaisen opettajan tulisi harkita toiminnallisten menetelmien käyttämistä yhtenä opetusmenetelmänä muiden joukossa? Toiminnallisten menetelmien edut liittyvät myös (draamakasvatuksesta tuttuihin) keskittymis-, ryhmä-, vuorovaikutus-, empatia-, puhe- ja esiintymistaitojen harjoittamiseen. Näitä taitoja tarvitsevat mielestäni elämässä kaikki.

Toiminnallisuus tuo myös oppimisen näkyväksi sekä konkretisoi oppimisen aiheita, kuten arviointia.

Millaisia toiminnalliset arviointimenetelmät sitten saattaisivat olla? Tässäpä muutama mieleeni ensimmäiseksi juolahtanut esimerkki:

I JANA

Oppilaat muodostavat janan oppitunnin aikana: esimerkiksi sen alussa (tiedän aiheesta entuudestaan paljon – vähän), oppitunnin keskellä (opin paljon – vähän uutta) ja lopussa (opin paljon – vähän uutta / tiedän, miten käytän/ sovellan uutta tietoa ja/tai missä tarvitsen sitä).

Eli oppilaat muodostavat janan sen mukaan, miten he ovat kokeneet opittavan asian (tai joskus mitä mieltä he ovat asiasta/ keskeisestä väitteestä) siten, että ensin määritetään se tila, mihin mielipiteet janalla sijoittuvat, sitten oppilaat siirtyvät parhaaksi kokemalleen paikalle janassa.

Janan (tai jonkin muun toiminnallisen liikettä sisältävän systeemin) voi muodostaa esimerkiksi siis koskien opittavaa aihetta tai vuorovaikutustaitoja: osallistuinko aktiivisesti opetukseen, olinko rohkea, otinko kontaktia muihin oppijoihin jne.

II NÄYTTELEMINEN

Jaetaan ryhmä pienryhmiin ja jokainen ryhmä suunnittelee ja esittää pienen (esimerkiksi kolmen-viiden minuutin) esityksen jostakin arvioinnin alueesta ja/tai kriteeristöstä.

Esimerkiksi äidinkielen ja kirjallisuuden päättöarvioinnin kriteerit on jaettu neljään ryhmään: 1) Vuorovaikutustaidot, 2) Taito tulkita ja hyödyntää erilaisia tekstejä, 3) Taito tuottaa erilaisia tekstejä ja hyödyntää niitä eri tarkoituksiin, 4) Suhde kieleen, kirjallisuuteen ja muuhun kulttuuriin. Ryhmiä on kuvattu vielä erikseen kahdeksalla erilaisella taitoalueella, esimerkiksi vuorovaikutustaitojen ensimmäinen kohta kahdeksasta on: ”Oppilas haluaa ja rohkenee ilmaista itseään kirjallisesti ja suullisesti sekä ryhmän jäsenenä että yksin esiintyessään.”

Tekemällä, tässä tapauksessa näyttelemällä, arvioitavia asioita, oppijan muistijälki arvioitavista asioista pitenee, asiat tulevat pienryhmässä käsiteltyä ja konkretisoitua eli tehtyä näkyviksi ja usein siksi niistä tulee helpommin ymmärrettäviä. Yhteinen keskusteleminen arvioinnista ja arvioitavista asioista helpottuu.

Näytellä voisi myös opetussuunnitelmien päättökriteerien arvosanaa kahdeksan ja sen vaatimuksia: millaista on kahdeksikon oppilaan arki, mitä vaaditaan kahdeksikon arvoisen työskentelyn saavuttamiseksi tms.

III KUUMA TUOLI

Opettaja, joka tietää esimerkiksi päättöarvioinnin kriteerit todennäköisesti paremmin ennalta kuin oppilaansa, asettuu oppilaiden eteen ns. kuumaan tuoliin opettajan tai vaikkapa oppilaan tai huoltajan roolissa. Hän vastailee oppilaiden kysymyksiin arvoinnista ja kriteeristöstä.

Tämä menetelmä aktivoi oppijan, voi olla erikoisuudessaan hauskaa tai virkistävää vaihtelua. Samalla opitaan arviointikriteereistä sekä opitaan kysymään asioita.

IV PATSAS

Oppitunnin päätteeksi pienryhmä kiteyttää oppimansa liikkumattomaksi patsaaksi. Muu ryhmä yrittää nähdä, millaisia asioita patsas ilmentää. Toinen patsasversio voisi olla sekä puhuva että liikkuva ja/ tai pelkästään puhuva, jolloin opettaja käy koskettamassa vuoroin patsaan yhtä jäsentä, joka alkaa puhua roolinsa/ ilmentämänsä asian mukaisesti oppimastaan asiasta.

Patsaan voi tehdä myös esimerkiksi aiheesta ”Tämän tunnin jälkeen osaan…”

V AFORISMIKSI/ RUNOKSI/RIIMIKSI KITEYTTÄMINEN

Ennen oppituokiota tai uutta asiaa voidaan oppilaita pyytää kirjoittamaan aiheesta ennakkoluulonsa tai mielikuvansa esimerkiksi aforismiksi. Ja/tai oppituokion jälkeen pyydetään oppijaa kiteyttämään ajatuksensa oppimastaan esimerkiksi aforismiksi. Aforismit kootaan yhteisesti näkyville ja opettajakin näkee, millaisessa ryhmässä oppiminen tapahtuu ja miten ryhmä on kokenut ja/tai arvioinut oppimansa. Arviointi tapahtuu siis keskeisen asian/aiheen ja siihen liittyvien ajatusten esiinnostamisen kautta.

VI LIIKE

Erilaisille oppimisille ja niiden tasoille voi opettaja kehittää vaikka taukojumpan, liikehän virkistää aivoja, parantaa uuden oppimista, suo tarvittavan, oppimiselle tärkeän tauon jne. (Lengel & Kuczala, The Kinesthetic Classroom – Teaching and Learning through movement, 2010)

Yksinkertaisimmillaan palautteen saaminen oppimisesta on viittaaminen tai vaikka peukku ylös (osaan jo), kämmen vaakasuoraan (tarvitsen harjoitusta) tai en osaa (peukku alas). Myönnettäköön, etten ole kokeillut peukuttamista: joko oppijat todella uskaltaisivat peukuttaa?

Jos arvioinnin tavoitteena on tukea ja kasvattaa oppijan opinhalua, omien vahvuuksien tunnistamista ja käyttöönottamista, oppimisen ja arvioinnin henkilökohtaiseksi kokemista, parilta ja ryhmältä oppimista, toiminnallisten menetelmien käyttämistä kannattaa harkita osana arviointia – ja oppimista.

Minulla on ollut haaveena jo noin kahden vuoden ajan koota yhteen ihmiset, joita kiinnostaa kieliopin, kielen rakenteiden, opetuksen kehittäminen toiminnallisempaan, yhteistoiminnallisempaan, vuorovaikutteisempaan ja luovempaan suuntaan. (Vrt. uudet perusopetussuunnitelmaluonnokset ja kielitietoisuuden korostuminen) Näen silmissäni oman kouluni, jonka auditorioon aiheesta kiinnostuneet kokoontuisivat noin kolmen tunnin tai jopa viiden tunnin mittaisen koulutuksen aluksi ja lopuksi. Luultavimmin päivä olisi lauantai ja veso-kelpoinen. Ja tuo lauantai voisi mullistaa monen elämän ja ajattelun monessa mielessä, sillä:

kolmen tai vaikkapa viiden tunnin aikana koulutukseen osallistujat jakaantuisivat kiinnostuksensa mukaan ryhmiin. Ensimmäisessä ryhmässä voisi olla vaikka 60 min ja tauon jälkeen toisessa 60 min. Ryhmää ei tarvitse vaihtaa, jos ei halua, ja todennäköisesti ryhmää voi vaihtaa vaikka heti, jos huomaa, ettei oma valinta osunutkaan kohdilleen. Jo työpajojen välillä voisi olla jonkinlainen koontitilaisuus paitsi että ainakin koulutuksen lopussa ryhmät kertoisivat löydöistään ja kehittelyistään aiheensa ympärillä, teettäisivätkin osallistujilla joitain harjoituksia.

Kokemuksellinen oppiminen ja tekemällä oppiminen pidentävät oman kokemukseni mukaan muistijälkeä sekä lisäävät vuorovaikutusta eli tiedon vaihtumista ja testaamista eli reflektointia – mikä saattaa olla oppimisessa kaikkein olennaisinta. (Tästä lisää esimerkiksi Janne Ruohisto: Mitä eroa on joukkoälyllä ja parviälyllä? ja Skill swarms – a new way to share expertise and work smarter together ) Joukossa ei siis ”tyhmyys tiivisty” vaan viisaus pääsee jalostumaan, sillä kaikilla on annettavaa ja kaikki, jotka haluavat olla aktiivisia, voivat sitä olla.

Työpajat voisivat muodostua esimerkiksi seuraavien toiminnalliseen kielioppiin liittyvien aiheiden ympärille: tarinallisuus ja draaman työtavat, luova- ja asiakirjoittaminen, kirjallisuus ja kielioppi, liike ja tanssi sekä tietotekniikan mahdollisuudet toiminnallisuuden lisäämisessä kieliopin ja kielen rakenteiden opetuksessa. Ja miksei mediankin liittäminen kielen rakenteiden pedagogiikkaan onnistuisi?

Esimerkiksi tarinallisuuteen ja draaman työtapoihin keskittyvässä pajassa jaettaisiin kokemuksia siitä, millaisia toiminnallisia menetelmiä ovat koulutukseen osallistujat teettäneet ryhmillensä suhteessa tarinoihin ja draaman työtapoihin. Osallistujat teettäisivät näitä työtapoja toisillensa, mikäli mahdollista, jotta työtapoja päästäisiin heti kokemaan ja sovellusideat pääsisivät kehittymään sekä vastaamaan kunkin osallistujan tarpeita. (Tästähän minulla on eniten kokemusta kouluttajana, mutta janoan tietoa tästäkin aiheesta lisää.) Osallistujan oma aktiivisuus, hiljainenkin sellainen, lisää energiaa sekä luovuutta eli oppimisen iloa – yhdessä muiden kanssa.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille järjestetään vuosittain kaksi valtakunnallista tapahtumaa. Nuo tapahtumat ovat tärkeitä monessa mielessä. En osallistunut syksyn 2014 Äidinkielen opetuksen foorumiin. Olen osallistunut muistaakseni vain yhteen foorumiin ja se oli vuonna 2011. Talvipäiville olen yli kymmenen vuotisen urani aikana osallistunut ainakin kolme kertaa: Turussa (v. 2014), Oulussa ja Tampereella.

Koulutuspäivät ovat olleet mieleenpainuvia ja antoisia, kiitoksia järjestäjille. Foorumia olin boikotoinut sen vuoksi, koska se ajoittuu elokuun alkupäiville, jolloin opetukseni ei ole vielä alkanut. Henkisesti olen halunnut olla vielä kesälomalla.

Vuoden 2011 foorumissa silmäni avautuivat: kuinka ajankohtaisia asioita käsiteltiinkään! Kaikkien äidinkielen opettajien olisi ollut syytä olla paikalla! Ja sitten toisaalta: mitä jäi asiantuntijaluennoista jälkikäteen lähetetyistä papereista (tai verkkoteksteistä) huolimatta mieleen? Ja missä nuo tekstit ja muistiinpanot nyt ovat? Millaiset tunnelmat luovan kirjoittamisen työpajasta, jossa muutama rohkea (kuten minä) uskalsi tai viitsi lukea pienessä ajassa tehdyn tekstinsä ääneen?

Myös Talvipäivillä tuskistuin ajatellessani reflektointia: milloin pääsemme juttelemaan tuntemattomienkin kanssa asiantuntijaluentojen sekä työpajojen annista? Pelkät omat muistiinpanot, jos niitä ”ehti” tehdä, eivät minulle ainakaan kovin pitkälle riitä. Kahvilla ja ruokatauoilla osallistujat usein menevät tuttujensa kanssa samaan pöytään ja vaikkeivat menisikään, tankkaustauot ovat lyhyitä ja luonnollisesti tarkoitettu oppimista ja vastaanottamista edistäviksi rentouttaviksi hetkiksi, ei tiiviiksi opiskelutauoiksi.

Oman kokemukseni mukaan – kuten sanottu – vuorovaikutuksessa oppii eniten, kun pääsee testaamaan omia ajatuksiaan. Tähän olen saanut kokemuspohjaa muun muassa osallistumalla Otavan Opiston viime syksyn epävarmuusaiheiseen työpajaan Helsingissä, jonka yksi rikkaus oli myös vuorovaikutus eri alojen ammattilaisten kanssa. Toinen merkittävä omien koulutusteni ulkopuolinen kokemus on viime keväinen Otavan Opiston järjestämä Art of hosting – koulutus Mikkelissä teemanaan How to design and host learning? Siellä kyse oli pitkälti fasilitoinnista, oppimisen organisoimisesta. Omien ajatusten ääneen sanominen tai julkaiseminen on rohkea teko, mutta mielestäni vain sellainen aktiivisuus vie asioita eteenpäin.

Monelle ihmisille tärkeintä koulutuksiin osallistumisessa aiheen lisäksi on toisten ihmisten kohtaaminen. Olen jopa kuullut, että se on joillekin ihmisille tärkeintä ja että he ottavat useat koulutukset tältä kannalta, rentouttavana yhdessä olona muiden kanssa ja uusien ihmisten tapaamismahdollisuutena eli verkostoitumisena töiden lomassa.

Haaveeni toiminnallisen kieliopin työpajoista sisältäisi nämä molemmat elementit: rennon yhdessä olemisen ja uusien ihmisten kohtaamismahdollisuuden, mutta myös tiedon jakamisen ja reflektoinnin. Vetämäni pedagogiset koulutusiltapäivät ovat sisältäneet aina paljon naurua ja iloa, jotka toivon mukaan ovat säteilleet ainakin silloin tällöin eteenpäin ja opiskelijoille asti.

Vaikka jatkossa Äidinkielen opetuksen foorumi sekä Talvipäivät järjestettäisiin samalla tavalla kuin ennenkin, en ole henkilökohtaisesti loukkaantunut. Molemmat tapahtumat ovat erittäin merkittäviä ja tärkeitä. Joku päivä olisi vain hienoa koota esimerkiksi kielitietouden pedagogiikan uudistamisesta ja järjestämisestä kiinnostuneita yhteen yli oppiainerajojen ja -tasojen.

Kertokaa te nyt ajatuksianne esimerkiksi tällaisen toiminnallisen täydennyskoulutuksen järjestämisestä. Tämähän on vain haaveilua, mutta onko haaveellani realistisia toteutumismahdollisuuksia? Mielestäni on, mutta kysymyksiä riittää. Mikä taho myöntäisi esimerkiksi tapahtumalle veso-kelpoisuuden? Jos ja kun paikalle kutsuttaisiin asiantuntijoita, kuka maksaisi heille palkkaa?

Hei ja tervetuloa seurailemaan ajatuksiani, jotka tulevat koskemaan oppimista, opetusta, kielitietoutta, kirjallisuutta – mitä vain äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana keksin.

Koulutyön ohella käyn kouluttamassa erilaisia opettajaryhmiä toiminnallisessa kieliopissa ympäri Suomea ja kenties ulkomailla. Ehkä opin matkan varrella paljon, ajatuksia ainakin varmasti herää.

Tämä on ensimmäinen blogini, jonka perustin myös siksi, että tulevana syksynä 2014 harjoittelemme oppilaiden kanssa blogin kirjoittamista osana mediapajaa.

Minulle tärkeitä arvoja blogissani ovat luovuuden herättely ja ihmettelyn ylläpito. Parhaimmillaan sanat jutisevat elämän teillä ja metsäpoluilla, herättävät meissä tunteita ja maailmoja, joita haluamme lähestyä ja tutkia.

Moni asia ja kehitystyö jää kesken, muttei se tarkoita sitä, etteikö aiheesta voisi keskustella. Kuvittelen, että referoin tänne jatkossa mm. palasia teoksesta The Kinesthetic classroom – teaching and learning through movement (2010) ( eli liikkumalla oppimisesta ja opettamisesta) tai sitten improvisaatiosta tai keskusteluttamisesta opetuksessa tähän alkuun, ts. opetusmenetelmistä.

Voin pohtia mm. myös oppimisen arviointia ja sen kriteereitä ja/ tai vaikkapa luovan kirjoittamisen harjoitusten toimivuutta toiminnallisten menetelmien lisäksi.

Nähtäväksi jää, mihin seuraavaksi keskityn. Selvää kuitenkin on, että opettaminen ja oppiminen ovat muutoksessa. Tahdon olla muutoksessa mukana – hämmästelemässä sinun kanssasi.