Ryhmäilmiöstä – Opettajan (ja kouluttajan) identiteetin etsintää ja pohdintaa

Niin kuin aina, ihmiset rikastavat toistensa ajattelua. Parin viime vuoden aikana olen huomannut miettiväni, milloinhan opettajainkokouksista – ja meille tarjotuista asiantuntijaluennoista – tulee  toiminnallisia. Miksei vielä? Usein soveltuisi hyvin, että tiimit saisivat mietittävikseen opettajainkokouksissa päätettäviä koulun yhteisiä asioita ja toisivat näkemyksensä esille ennen opettajainkokouksissa tehtäviä päätöksiä. Meneekö se jo näin suurimmassa osassa kouluja, en ole varma. Tällainen menetelmä vaatisi vaativaa etukäteissuunnittelua? Vai olisiko opettajainkokouksissa todella aikaa yhtäkkisen ja akuutin asian ilmaantuessa, joka vaatii päätöksen tekoa, pistää porinaryhmät pystyyn?

Mietin tässä nyt ajatuksellisesti osallisuuden kokemusta, ryhmän jäseneksi tuntemista ja vahvaa vaikuttamisen mahdollisuuden kokemusta. Ja hups sitä, onko opettajainhuoneita ryhmäytetty (esim. siten, kuin ryhmänohjaajakoulutuksissa olen kokenut)!

Tottahan toki meillä on tiimit, joissa asioista keskustellaan ja jopa päätetään, mutta yhtäkkiä olen havahtunut, että varsinkin muutamat koulutuspäivät ovat jääneet kummittelemaan mieleeni: ensimmäisenä (ja viimeisenä) esimerkkinä tässä mainittakoon Helsingin yliopistossa vertaismentorointikoulutuksessa vuosina 2012-2013 kahtena kertana vieraillut kouluttaja Riitta Jauhiainen ja kas kummaa, Ryhmäilmiö-nimisillä luennoillaan.

Miellyttäviin kokemuksiini vaikuttanee se, että tehokkaiksi kokemissani koulutuksissa pienryhmät ovat olleet samassa tilassa, fyysisestikin, eli kaikki näkevät toisensa. (Huom.! Ei mennä siis suljettuihin tiloihin esim. luokkahuoneisiin, mikä välttämättä ei korosta tekemisen, tehokkuuden ja avoimuuden henkeä?)

Ainakin minun tehokkuustasoni saattaa nousta, jos koulutuksessa istutaan välillä ringissä, välillä noustaan seisomaan erilaisiin pienryhmäpalavereihin. Jauhiaisenkoulutuksessa oli paljon pienryhmätyöskentelyä pöytäryhmittäin. Jauhiainen aloitti myös toiminnallisesti: jokainen sai työstää ensin itse oman vertauksensa ryhmän ohjaamisesta täydentämällä lausetta ”Ryhmän ohjaaminen on kuin…”.

Jokaisen vertaus sai paikkansa taululla kaikkien näkyvillä ja pari kommenttilausetta tai lisäkysymystä. Lopulta Jauhiainen veti vertauskuvamme yhteen ja näin näytti, mikä oli tämän tarinan opetus: samasta asiasta syntyy aina erilaisia näkökulmia, mielikuvia ja mielipiteitä.

(Toki nämä ajatukset linkittyvät myös kokemiini Art of hosting -metodeihin.)
Siksi olisi syytä pienryhmäkeskusteluille ja niiden reflektoinneille aina kun mahdollista (ja siksi on Verme eli opettajien vertaismentorointiryhmät, joissa esimerkiksi nuori opettaja saa vertaistukea ja peilausta omiin ajatuksiinsa, yksin ei tarvitse jäädä kenenkään).

Yksi eräästä koulutuksesta saamani vinkki, jonka olen toteuttanut hiljattain koulussa, liittyy otsikkooni ja opettajan identiteetin etsimiseen – ja samalla opettajan kokemukseen ryhmästään. Opettajalla on kuulemma aina maine. Uudelta ryhmältä kannattaa kysyä, millaisia lauseita he ovat kuulleet minusta, uudesta opettajastaan, etukäteen.

Sain seuraavat kolme lausetta: 1. Olet hyvä opettaja. 2. Hermostut helposti. 3. Pidät vaikeita kokeita.
Hykertelin mielessäni ja sittemmin kollegojeni kanssa. Hyvä minä. Ei se niin vaikeaa ollut.
Ja nyt minulla on taas uutta tietoa ja näkökulmaa työhöni, rooliini.

Hiljattain olen nähnyt myös kaksi mielestäni opettajan identiteettiin liittyvää unta. Toisessa oli tulossa – niin kuin kesän lopussa oikeasti – ennennäkemättömät ukkoset (ja minulla uudet oppilasryhmät ja monet erilaiset koulutustilaisuudet eli stressit). Tumma taivas ryski valtavia pallosalamoja ja melu oli hirvittävä. Mitä unessa tein? Joku ihmisryhmä kokoontui kellariin, minä olin jo siellä muiden mukana. Kellarissa (mielen kellarissa) ukkonen miltei heti unohtui, ”ilma sakeni rentoudesta”, juttelimme leppoisia.

Tämän unitarinan konkreettinen opetus minulle on se, että verkostot, muut ihmiset aina pelastavat. Koulutukseen tulleet ihmiset ovat voimavara, joihin on luottaminen. Kouluryhmä on itsessään voimanpesä. Ei ole niin suurta ongelmaa, jota ei voitaisi yhdessä ratkaista tai ainakin sitä pohtia. Rento meno! Ei pelkoja! Ihmisistä löytyy aina viisautta, ja verkostoja on kaikilla. Ne täytyy vain nähdä. Ihmiset haluavat auttaa toisiaan.

Minulla ei ole enää stressiä. Ei uusien ryhmien eikä tulevien koulutusten suhteen, niitä on melko paljon tulossa. Eikä oikeastaan minkään suhteen.

Toisen mielestäni opettajan ammatti-identeettiin liittyvän unen näin jo kesällä. Jokainen opettajahan haluaa tulla myös nähdyksi omana persoonanaan. Joskus vain joitakin nostetaan ja palkitaan. Unessa huone oli täynnä naisia (aivan kuin jossain toiminnallisessa leikissä, naiset istuivat huoneessa mutkittelevalla tuolirivistöllä ja vähän sekalaisestikin). Tänään päätettäisiin, kuka saisi Vuoden Leijonaemo –tittelin ja palkinnon tai muuta vastaavaa. Katseeni kiersi mutkittelevassa jonossa. Yhtäkkiä vieressä istuva nainen ponkaisi ylös ja tarttui käsivarteeni: ”Tiedän, että se olet sinä!” Ja hymyili leveästi ja varmanoloisesti. Sisimmässäni kohahti, todellako niin olisi? Sitten toinenkin, tuon naisen lähellä istuva, nousi ylös ja sanoi vähän vaimeammalla innolla: ”Minunkin mielestäni sinä sen saat!”

Lopulta kaikki naiset seisoivat, oli julistuksen paikka. Tättärää, Vuoden Leijonaemoksi valittiin nainen minun edestäni. Kun katsoin naista tajusin, että oli ihan se ja sama tittelille. Naisella tulisi olemaan myös rankkaa, tulisihan tuostakin paikasta vaikea, niin kuin kaikkien läsnä olevien omista paikoista. Taitaakin olla tärkeintä tietää, kuka minä omasta mielestäni olen, millaista elämää tavoittelen ja mitä sen eteen teen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *