Toiminnallisen kielenoppimisen teos julkaistu!

Vihdoinkin, noin kymmenen vuoden kenttätyön jälkeen oppilaiden sekä täydennyskouluttajana opettajien ja kouluttajien parissa, minulla on ilo ilmoittaa, että Toiminnallisen kielenoppimisen teos on valmistunut ja Otava on sen kustantaja.

Teos alkaa viiden eri menetelmän esittelyllä ja sisältää noin kymmenen testattua ja eniten käyttämääni harjoitusta per menetelmä. Teos sisältää myös muutamia harjoituksia Raija Airaksiselta.

Harjoituksia voi soveltaa kokemukseni mukaan mille asteelle vain! Toiminnallista kielenoppimista tukevat menetelmät – lähestymistavat – ovat teoksessa siis:

1) Lämmittelyharjoitukset, pelit ja leikit

2) Liike

3) Draamalliset menetelmät (etenkin improvisaatiot)

4) Tarinallisuus ja visualisoiminen

5) Toiminnallinen arviointi

Teosta voi tilata esimerkiksi Otavan verkkokaupan https://otava.kauppakv.fi/ kautta.

Oppilaitokset voivat tilata sitä myös Kirjavälityksen koulut@kirjavalitys.fi  kautta, jolloin laskutus on mahdollinen.

Kirjakaupoistakin kirjaa voi kysellä, mutta yleensä kirjakaupat pitävät hyvin pieniä varastoja ja tilaavat kirjoja vasta, kun niitä kysytään.

Inspiroivia toiminnallisuuteen johtavia lukuhetkiä!

Keskustelua Palautemestarin (2017) kanssa – opettajan ajatuksia palautteen antamisen ja saamisen arvosta

Lähtiessäni lukemaan opettajan näkökulmasta teosta Palautemestari (Silvennoinen ja Tilli, 2017) mielessäni pyöri valmiiksi jo lauseita:

  1. Palaute opettaa eniten: ilman reflektiota, pysähtymistä oppimisen äärelle, ei tapahdu oppimista.
  2. Palaute vaikuttaa motivaatioon.
  3. Palautekeskusteluille tulisi antaa opetuksessa aikaa ja arvoa sekä annettuihin palautteisiin pitäisi palata.
  4. Palautteenantamista ja -saamista sekä sen arvostamista voi oppia ja opettaa. Harjoitus tekee mestarin.
  5. Palautteita tulee käyttää oppimisen tukena.
  6. Palaute ohjaa oppimista, antaa sille suuntaa.

Nämä ajatukset ja paljon muuta löytyvät teoksesta eri sanoin ilmaistuina, hyvin pureskeltuina, perusteltuina, laajennettuina ja ”kansankielisesti” taustoitettuina. Minä ainakin haluaisin olla innostava opettaja ja kouluttaja, joka osaa antaa yksilölle ja ryhmälle kannustavaa ja rakentavaa palautetta. Uskon, että antamalla arvoa ja aikaa oppijan kanssa käydyille kahdenkeskisille palautteille, ryhmien kanssa käymille palautekeskusteluille ja perehtymällä koulutuspalautteisiin saan itselleni niitä tärkeimpiä työkaluja opettamisen ja ohjaamisen kehittämiseen.

Elämme todennäköisesti palautekulttuurin tähänastista suurinta kulttuurin muutosta. Jos palauteantotilaisuuksia on ennen pelätty ja väheksyttykin, nyt uusimman opetussuunnitelman myötä korostetaan jatkuvan, kannustavan, rakentavan, monisuuntaisen ja monipuolisen palautteen merkitystä, jonka synonyymejä ovat toivottavasti diagnostinen ja formatiivinen arviointi, lähtötilanteen ja oppimisen aikainen oppimisen arviointi.

Uskoisin, että tällaisen opetuskulttuurin muutoksen myötä palaute ei tunnu saajasta kärjistettynä pelkästään negatiiviselta kritiikiltä, koska oppimisen aikainen itse- ja vertaisarvioinnin määrä on lisääntynyt. Oppijat tietävät kouluasteesta riippumatta, että palautetilaisuudet ovat moninaisia (suullisia, kirjallisia, itse- ja vertaisarvioita ym.) sekä toistuvia.

Yksi tärkeimmistä käytännön opeistani on itselläni ollut se, että olen kysynyt oppijoilta, saavatko he mielestään tarpeeksi palautetta, ja toiminut myös sen mukaan. Dialogisuuden periaate löytyy myös teoksesta. Olen oppinut myös hyödyntämään oppilaiden itse- ja vertaisarviointeja opetuksen kehittämisen työkaluina, mikä tekee minut (ja mitä luultavammin oppilaani) iloiseksi. Palautteenantotilaisuuksiin ja säännöllisiin ns. kehityskeskusteluihin kannattaa siis panostaa. Palautteen vastaanottaminen vaatii kuitenkin itsetuntoa, joka on itsensä arvostamista. Siksi on tärkeää antaa merkittävästi enemmän palkitsevaa kuin korjaavaa palautetta. (s.7)

Palautteen tarkoituksena on vahvistaa saajansa käyttäytymistä tai auttaa tätä muuttamaan toimintaansa. Kannattaa kiinnittää huomiota myös palautteen saajan tarpeisiin, odotuksiin ja toiveisiin. Hyvänä työkaluna tässä toimii dialogisuus.

Tavoitteiden pohjalta hyviin oppimistuloksiin

Oppimisen suuntaa antavana pohjana tulee olla tavoitteet. (vrt. s. 16) Tässä on yksi minulle mieleen tulleista ja käyttämistäni strategioista, miten tavoitteisiin päästään oppijoiden kanssa.

  1. Oppija kuulee, lukee opsin tavoitteita, pohtii ja arvioi niitä opettajajohtoisesti, yksin ja pienryhmässä. *
  2. Oppija laatii strategian yhdessä opettajan ja ryhmän kanssa, miten tavoitteisiin päästään.
  3. Oppija, ryhmä ja opettaja antavat palautetta, miten strategian mukaiset tavoitteet (kohdat 1 ja 2) toteutuivat.

Käytännön toiminta kertoo arvon, sen mitä pidetään tärkeänä, toteutumisesta. (s.17) Yhteiset arvokeskustelut ovat tärkeitä, koska ne luovat läpinäkyvää, arvostavaa palautekäytäntöä ja avoimuuteen, keskinäiseen arvostukseen ja jatkuvaan oppimiseen perustuvaa kulttuuria.

* Toiminnallisen harjoituksen vinkki: Joskus olen pistänyt oppilaita pienryhmissä esittämään tilanteita, joissa hyvän kriteerit toteutuvat. Ensin olen tietysti opettajajohtoisesti alustanut kriteereitä, jonka jälkeen pienryhmä on valinnut esittämisen kohteensa. Tämän menetelmän etu on kokemuksellinen oppiminen, jossa oppimisesta tehdään näkyvää, hyvä kuvitellaan, mikä luo itsetuntoa, hyvää ilmapiiriä ja varmistaa oppimisen laadun ja ymmärtämisen, koska oppija itse myös sanoittaa oppimansa. Vapaaehtoiset pienryhmät esittävät tuotoksensa ja kaikista pienryhmien kriteerivalinnoista keskustellaan yhteisesti.

Positiivisen ja negatiivisen palautteen tarkoituksista

Positiivisella palautteella kerrotaan saajalle, että hän on saavuttanut asetetut tavoitteet, jopa ylittänyt ne, luopunut jostakin toimintaa haittaavasta toimintatavasta tai oppinut ja kehittynyt. Palautteen saajan usein negatiiviseksi tulkitsemalla palautteella viritetään keskustelua suorituksista suhteessa tavoitteisiin, menettelytavoista tai toiminnassa ilmenevistä kehittämistarpeista. Jotta palaute on rakentavaa, sillä pitää olla selkeä tarkoitus ja tavoite. Sanattoman viestinnän on tuettava sanallista ilmaisua. Nämä ovat kaikki tärkeitä neuvoja myös opettajalle. (s. 19)

Jos palautetta ei anneta, ei anneta arvostusta. (s. 20) Syy, miksi jotkut oppilaat tekevät mielestäni etäopiskelussa paremmin töitä on, kun he saavat näkyvästä työstään välittömän palautteen sekä itseltään että arvioijilta/ arvioijalta. Myös mitä selkeämmiksi tavoitteet ja niiden arviointiperusteet on asetettu, sitä parempi on niitä koskeva yhteisymmärrys. Tässä esimerkiksi äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalla on haasteita, koska tavoitteet ja arviointiperusteet ovat laajat. Dialogisuuden kautta haasteet eivät ole mahdottomia. Tärkeää on myös teoksen kirjoittajien mielestä, että palautteen saaja saa itse ensin arvioida omia suorituksiaan, sillä se avaa mahdollisuudet monipuoliselle keskustelulle ja palautteen saaja kokee vähemmän vaaraa, asemaansa kohdistuvaa uhkaa. (s. 21)

Oppimisen aikaisen arvioinnin merkityksestä lopullisessa arvosanassa

Mutta miten seuraava teoksen ajatus suhteutetaan kouluarvionnin summatiiviseen eli osaamisen yleensä numeriseen arviointiin? ”Suoritusarvioinnissa pitääkin mitata ja arvioida samanaikaisesti tuloksia ja prosessia ja ottaa huomioon myös työntekijän ponnistelut, epäonnistumisista ja esteistä oppiminen ja muu kehittyminen.” Tähän uudessa opetussuunnitelmassa (POPS 2014) pyritään, mutta miten oppimisen aikainen formatiivinen arviointi näkyy numerossa? Lopullisen numeron määrää opetussuunnitelmassa laaditut osaamisen kriteerit (summatiivinen arviointi), joita on nyt tarkennettu.

Formatiivisen arvioinnin – oppimisen aikaisen palautteen, myös itse- ja vertaisarvioinnin – tärkeäksi tehtäväksi jää oppimisen aikainen oppimisen tukeminen, jotta tavoitteet ja kriteerit saavutettaisiin. Ilman oppimisen aikaista arviointia oppija voi jäädä harhailemaan tietojen sekaan ymmärtämättä, mikä on olennaista, mihin oppimisella pyritään ja mikä on hänelle tärkeää.

(Teoksen esittely edellisessä blogikirjoituksessa: https://ninamaunu.com/palautemestari-silvennoinen-tilli-miten-tulla-paremmaksi-palautteenantajaksi-ja-saajaksi-teosesittely)

Palautemestari (Silvennoinen & Tilli) Miten tulla paremmaksi palautteenantajaksi ja -saajaksi? Teosesittely

– Teos niille, jotka haluavat parantaa palautteenantamistaan sekä vastaanottamistaan ja ymmärtää palautteenantamiseen liittyviä näkökulmia sekä merkityksiä

135-sivuisen tiiviin tietopaketin, Palautemestarin, on kirjoittanut Markku Silvennoinen, HN, tietokirjailija ja kouluttaja. Hän on kirjoittanut useita teoksia ja valmentanut yrittäjänä alais-, vuorovaikutus-, verkostoitumis- ja neuvottelutaidoissa. Toinen teoksen kirjoittaja on Anna-Mari Tilli, KM ja psykoterapeutti, esimies- ja työyhteisövalmentaja. Upean ja viisaan teoksen jokainen sivu on täyttä asiaa. Kirjailijat sanovat, että teoksen tarkoituksena on auttaa lukijaa löytämään uusia näkökulmia palautteeseen ja kokeilemaan itselleen soveltuvia keinoja antaa palautetta.

Teoksesta on hyvin vaikea kirjoittaa mitenkään tyhjentävää blogikirjoitusta, koska jokainen sen sivu aiheuttaa useita oivalluksia, joita voin opettajan ja kouluttajan toimissani hyödyntää. Teos määrittelee aluksi, mitä palaute on ja kuinka esimerkiksi asenteet ja minäkuva vaikuttavat palautteen antamiseen ja vastaanottamiseen. Teoksessa käsitellään palautteen tavoitteita ja tapoja antamiseen ja saamiseen sekä lopuksi pureudutaan palautteen antamisen sudenkuoppiin esimerkiksi tunteiden suhteen ja vertaisarvioinnissa.

Teoksen lopussa on yhdeksän harjoiteltavaa teemaa eli yhdeksän viikon harjoitusohjelma alkaen läsnäolon periaatteesta päätyen tutkimusmatkailijan roolin harjoittelemiseen. Omia vahvuuksiani ovat mielestäni läsnäolon ja dialogisuuden taito sekä rohkeus. Erityisiksi haasteiksi koen motiivien ja tavoitteiden selkeyttämisen palautteen antamisessa, onnistumisten huomaamisen ja niistä kiittämisen sekä palautteen pyytämisen, joka silloin tällöin harmittavasti unohtuu tai jota väistelen joko laiskuuttani tai alitajuisesti peloissani. Kaikkiin näihin haasteisiin teos antaa harjoituksia ja näkökulmia.

Teosta lukiessani havaitsin, että yksi tärkeimmistä käytännön opeistani on itselläni ollut se, että olen kysynyt oppijoilta, saavatko he mielestään tarpeeksi palautetta, ja toiminut myös sen mukaan. Olen oppinut hyödyntämään oppilaiden itse- ja vertaisarviointeja opetuksen kehittämisen työkaluina, mikä tekee minut (ja mitä luultavammin oppilaani) iloiseksi. Palautteenantotilaisuuksiin ja säännöllisiin ns. kehityskeskusteluihin kannattaa panostaa. – Ja lukea tämä ajattelemisen aihetta sekä keinoja antava teos!

Teosta voi tilata suoraan Markulta www.markkusilvennoinen.fi. Teoksesta voi antaa palautetta osoitteeseen markkusilvennoinen1@gmail.com

Tunnetaidot opetustyössä – Opas haastaviin tilanteisiin

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan ajatuksia teoksesta

Tunnetaidot opetustyössä - Opas haastaviin tilanteisiin
Kirjoittajat:
Anuliisa Lahtinen ja Jarkko Rantanen

Tunnetaidot opetustyössä – Opas haastaviin tilanteisiin

(Lahtinen, A. ja Rantanen J. 2019. Keuruu: PS-Kustannus, 176 sivua)

Lähtökohtaisesti olen ollut aina kiinnostunut tunnetaidoista. Tiedän, että tunteet ohjaavat ihmistä toimimaan tai olemaan toimimatta jopa enemmän kuin järki tai rationaalinen ajattelu. Tunteiden ohjailua toivottuun lopputulokseen, esimerkiksi käytöksen muutokseen, hyödynnetään tai yritetään hyödyntää jatkuvasti jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa, mediassa ja varsinkin mainonnassa.  Olen ollut myös jo pitkään tietoinen siitä, että ryhmän tunneilmapiiri vaikuttaa eniten oppimiseen (mm. Kokkonen 2017). (Teoksesta löytyy lisää lähteitä ajatusten teoriapohjille.)

Olen silloin tällöin käyttänyt luokanvalvojana ja äidinkielen sekä ilmaisun opetuksessani tunne-, vahvuus-, vuosikalenteri- tai taidekortteja, koska ne paljastavat oppijasta usein asioita, joita ei muuten huomaisi tai joista ei muuten kuulisi. Olemme saattaneet kävellä ja puhua esimerkiksi tunneruuduissa, joiden idea on erilaisiin tunnerooleihin eläytyminen sekä vuorovaikutus. Olen voinut harjoituttaa oppilaita ilmaisemaan eleitä, ilmeitä sekä tunteita, joita toisen on pitänyt matkia tai tunnistaa. Olen pyytänyt oppilaita oppitunnin aikana antamaan silmät kiinni osaamis- ja fiilispalautteen näyttämällä peukaloa ylös-, sivulle tai alaspäin.

Tärkeintä minulle opettajana tällaisissa harjoituksissa on se, että oppilas tulee nähdyksi ja kuulluksi. Se on mielestäni yksi koulun tärkeimmistä tehtävistä. Vuorovaikutus oppilaan ja opettajan välillä syvenee oppilaantuntemuksen kautta. Ryhmän tunneilmapiiri rakentuu turvalliseksi yhteisin keskusteluin. Tottahan toki nämä seikat edesauttavat oppimista. (Teos vahvistaa monin eri tavoin nämä ajatukseni.)

Tunnetaitojen ohjaajana pitää tietysti olla sensitiivinen. Toistaiseksi mielestäni kukaan oppilaistani ei ole paljastanut korttivalintojensa parissa itsestään liikaa, sillä pakkohan ei ole puhua eikä kertoa ainakaan kaikkea. Oikeastaan päinvastoin, yleensä oppilaat puhuvat mielellään, kun heiltä kysytään. Jotakin siitä, missä mennään, on hyödyllistä kuulla. Tiettyyn rajaan asti avoin ilmapiiri on oppimiselle parempi kuin ilmapiiri, jossa ei uskalleta ilmaista tunteita eikä sanoa ääneen ajatuksia. Antaisikohan Tunnetaidot opetustyössä lisää vinkkejä tällaisen avoimen, positiivisen, lämpimän oppimisilmapiirin luomiseen ja ylläpitämiseen?

Olen myös nähnyt, kuinka Saunalahden koulussa lukuvuonna 2016-2017 mm. Heini Kaistinen oli perehtynyt oppilaittensa kanssa tunnetaitojen opettamiseen mm. Kaisa Vuoriselta saaduin opein. Luokkahuonetta koristivat vahvuus- ja kiitollisuuskädet harottavine sormineen puun lehdiksi seinille kiinnitettyinä ja luokan viikkokalenterissa taulun laidassa oli viikon vahvuusteema esimerkiksi Huomaa hyvä -kortin inspiroimana tai oppilaiden valitsemana. Käytävillä oli mukava astella lattiaan suoraan laminoitujen voimaannuttavien ajatusten päällä: Olet timantti! Sinä osaat! Tästä tulee hyvä päivä! Sinulla on kaunis hymy!

Mutta miten yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja voisi ottaa tunnetaitoja vielä tietoisemmin osaksi opetusta ja mitä hyötyä siitä olisi? Löydänkö teoksesta todellakin vihjeitä oikeasti haastaviin tilanteisiin satojen oppilaitteni kanssa? Mitä uusia ajatuksia Tunnetaidot opetustyössä minulle antaa, olenhan jo jonkin verran kokenut opettaja, joskin aina on kehitettävää?

Aloitin teoksen lukemisen junan ravintolavaunussa, kaikki muut paikat olivat varattuja raideliikenteen poikkeustapauksen vuoksi. Vieressäni istuva tyttö, noin parikymppinen, alkoi hihittää.

”Luet kirjaa, jossa on elefantin kuva. Näyttääpä se mielenkiintoiselta!”

”Joo, tämä on tunnetaidoista.”

Näytin tytölle teoksen kantta, jota tyttö oli jo katsellut jonkin aikaa. Tytön poikaystävä puuttui vuoropuheluumme:

”Tuo on taas niitä… Ihan skeid–.”

Tyttö sai teoksen käteensä, selaili.

”Mä uskon tunnetaitoihin! Eikö niin, että elefantit voivat kuulla toisensa kymmenien kilometrien päähän? Nekin on yhteydessä toisiinsa tunteilla, niin kuin me kaikki. Mä oon lukenut tän jostain muualtakin: ´Yksi pelästynyt elefantti voi vaikuttaa koko mantereen elefanttien käytökseen`”, tyttö jatkoi innoissaan ja puhui jotain elefanttien itkemisestä jossain luontofilmissä. Itku oli tarttunut.

”Todellakin”, vastasin tytölle. ”Tunteet tarttuvat toisiin. Me ollaan matkijaeläimiä. Myös me ihmiset opitaan matkimalla. Mieti opettajaa, joka saapuu tunnille kasvot äreänä, ei katso oppilaita ja mumisee itsekseen. Opitaanko me silloin? Mitä me opitaan silloin?”

”Jaa, mutta mitä siitä, että tunteet tarttuvat?” poika kysyi uhoa äänessään. ”Ainahan se niin on eikä sille voi mitään.” ”Yksinkertainen juttu!”

”Niinpä, mutta tämä kirja auttaakin tiedostamaan, että tunteiden äärelle voi pysähtyä miettimään, mistä ne tulevat, mitä ne ovat ja antaa sitten niiden mennä. Jos ei osaa nimetä asiaa, siihen ei voi tarttua. Eikä kannata jäädä huonoihin asioihin jumiin.”

(Lempisanontani – lukioikäisenä, jolloin sanonnan kuulin ensimmäistä kertaa – tuli mieleeni: ”Kun surun ja huolen linnut lentävät pääsi ylitse, älä anna niiden pesiä hiuksiisi.” Ja myöhemmin opettajana minua auttanut sananparsi: ”Sille, mille annat huomiosi, lisääntyy.”)

Minulle jäi keskustelusta vahva tunne, että tyttö voitti ja aikoo etsiä käsiinsä teoksen. Hänen ammatinvalintansa oli vielä hakusessa, mutta moneen ammattiin teoksesta on toki hyötyä. ”Ennen kaikkea [hyötyä teoksen lukemisesta on] itselleni!” tyttö totesi vielä lopuksi.

Jos nyt yrittäisin tiivistää tiiviin teoksen minulle tärkeimmät ajatukset, aloittaisin ja aloitankin läsnäolosta. Se, miten opettaja pysähtyy oppilaan luona ja ilmaisee läsnäoloaan edes muutaman sekunnin verran, on kaikkein tärkeintä. Myös puhuessaan koko ryhmälle opettaja voi ilmaista olevansa läsnä – katseella, äänensävyillä, eleillä ja ilmeillä. Läsnäolosta seuraa parhaimmillaan syväkuuntelu (s. 35). Kuuntelemisen kokemus voimauttaa, ”inspiroi”, kuten teos sanoo, sekä oppijaa että opettajaa. Mieli rauhoittuu ja päästään helpommin ns. samalle aaltopituudelle, jolloin toisen ymmärtäminen helpottuu.

Yksinkertaisen kuuloista, eikö? Käytännön avuksi teoksessa tiivistetään ihmisen tarpeet (7 kpl), joihin oppilas ”huutaa” apua opettajaltaan.

1. Parhaimmillaan opettaja omassa vuorovaikutuksessaan osoittaa oppilaalle olevansa hänestä kiinnostunut.

2. ja 3. Opettaja yrittää ymmärtää oppilaan tunteita ja tarpeita sekä osoittaa arvostavansa oppijaa. 

4. ja 5. Hyvä opettaja tekee reiluutensa näkyväksi oppilaalle ja tukee oppijan omaa hallinnan kokemusta tilanteesta.

Kahdessa viimeisessä KYARHEMin kohdassa kuulen itselleni suurimmat haasteet tällä kertaa:

6. Miten teen oppijalle jatkuvasti näkyväksi, miten hän edistyy?

7. Entä miten osoitan hänelle, miten merkityksellistä hänen toimintansa on?

Etenkin tuo edistymisen tunteen tukeminen olisi tärkeää. Teoksessa on luku Voimakysymykset – oivalluta uusia näkökulmia. Sieltä löydän osittain vastauksen omaan haastehuutooni. Kysymys kuuluu: ”Mitä opit tästä?” Niin hyvässä kuin pahassa.

Liitän tähän oppilaskeskeisyyttä korostavaan ajatukseen myös myöhemmin teoksen sivuilta nousevan neuvon opettajalle, minulle:

”Aisti oma tunnetilasi ja puhu vähemmän. Ennen kuin kerrot oman mielipiteesi, odota kolme sekuntia ja sano se pienen hiljaisuuden jälkeen, jos se on vielä tarpeellista. Useimmiten kaikki tarpeellinen ja arvokas tulee oppilailta itseltään.”

Anuliisa Lahtinen ja Jarkko Rantanen ovat kirjoittaneet tärkeän teoksen, koska tunteet ovat oppimisen perusta. Teoksesta löytyy hyvä lähdeluettelo tutkimusten pariin, kysymysten avulla määrittelyä, mitä tunnetaidot ovat (esimerkiksi: Milloin viimeksi yritit innostaa tai piristää toista?) sekä luonnollisesti esimerkkejä haastavista tilanteista pohdintoineen, mitä tilanteissa kannattaisi mahdollisesti tehdä ja ajatella. Tärkein sanoma minusta kuitenkin opettajalle ja kasvattajalle – minulle – teoksessa on se, että tunnetaitoja on mahdollista opetella ja niitä voi opettaa oppilailleenkin. Opettajan on syytä aika ajoin katsella myös itseään rakastavin (ei riittämättömyyden tunteiden) silmin, sillä kaikki hyvä lähtee liikkeelle opettajan hyvinvoinnista, jossa opettaja uskaltaa tiedostaa omat tunteensa.