Keskustelu tänään 22.1. 2018 päivän päätteeksi erityisopettajan kanssa eteisen naulakoilla:
(M = minä, E = Erityisopettaja; [omia ajatuksia, selityksiä, toimintaa])
Minä: Olin otettu, kun sanoit positiivista palautetta toiminnallisesta tuokiosta ysien tunneilla [jossa olit mukana].
Erityisopettaja: Joo, huomasitko, kuinka innoissaan pojat oli mukana.
M: Nooo… [Enpä ollut erityisesti ajatellut. Pojat olivat mukana, mutta erityisestä innokkuudesta en tiedä.]
E: Kun ne ovat yleensä niin passiivisia, mutta olivat nyt heti mukana.
[Teimme harjoitusta nimeltä Lausearvonta, joka on joukkuekilpailu. Erityisopettaja arpoi ryhmät tekemillään eläinkuvioillaan. Käytän niitä vastakin, kiitos!
Harjoituksessa yksi noin neljän hengen ryhmä vuorollaan menee luokan eteen puhumaan virkkeensä ja näyttämään pilkun, sivulauseen aloittavan sanan sekä päättövälimerkin, jotka ovat valmiiksi lapuilla kirjoitettuna. Ryhmä täydentää oman keksimänsä virkkeen niiden esittämisen oheen.
”Lausearvonnassa” arvotaan siis erilaiset sivulauselajit ja arvonnan tulos on näkyvillä taululla virkerakenne kerrallaan. Jos ja kun virke menee esitysvuorossa olevalla ryhmällä oikein, he saavat kolme pistettä jos ja kun heidän kirjoittamansa virkekin on oikein ja siinä predikaatit oikein alleviivattu. Muut ryhmät saavat kaksi pistettä, jos virke on kirjoitettu sekä predikaatit alleviivattu oikein.
Lauseita arvotaan esimerkiksi niin monta kuin on ryhmää ja opettaja käy tarkistamassa kahden minuutin tekemisajan kuluessa ryhmien lauseet [ja/tai ne sanotaan lopuksi kaikkien kuullen ääneen ja tällöin ryhmä saa kuuntelutehtävän: saako toinen ryhmä pisteitä eli menikö oikein].
M: Niin, sitähän mä just tavoittelin, että saisin kaikki mukaan [keskittymään oppimiseen, peput irti penkistä sekä katse mukaan vuorovaikutukselliseen oppimiseen].
E: Juu, just niin kuin tunnilla jo sanoit, ettei nää menetelmät ole kaikille [puhuimme keskenämme hyvistä, tunnollisista tytöistä, jotka haluaisivat mieluummin edetä yksilöllisesti oppikirjan kanssa, esimerkiksi koska ovat huolissaan aikataulusta], mutta kuule, hyvät pärjää aina, mutta näin saadaan kaikki mukaan. Edes hetkeksi.
M: [Oivallus:] Okei, no just tämän takiahan mä teetän välillä toiminnallista! – Me tehtiin viime tunnilla alistuskonjunktiopilkkukarate, eikä tosiaankaan kaikki [opettajat] ymmärrä, miksi pilkkuja pitäisi potkia, mitä hyötyä siitä on. [Epäilin eilen tehdessä itsekin, menikö aika hukkaan.] [Passiivinen] poika katsoi silmät ympyröisinä, mitä järjetöntä tuo ope nyt tekee.[näytin ”karateliikkeen” erityisopettajalle]
E: No nyt mä tajuan, että miksi pojat oli heti messissä. Niille oli jäänyt alistuskonjunktiot päähän muhimaan. Nehän sai heti kiinni konjunktioista [tehtävänannossa eli Lausearvonnassa]. Ei ne muuten olis saanut.
M: [Oivallus] Aa, no siksikin kannattaa teettää tuollaisia pikaisiakin [typeriä, hassuja tai typeriltä tuntuvia] toiminnallisia harjoituksia [eli kannatti potkia pilkkuja]. Ne [jättävät päähän muistijäljen ja] auttavat uuden oppimisessa [, ikään kuin alustavat uuden oppimista]!
p.s. Pahoittelen tekstissä esiintyvää sukupuolisidonnaisuutta. Tilanne vaan oli tällä kertaa tämä, enkä halua tehdä sukupuolten suhteen mitään yleistyksiä.
Toisaalta, kun toiminnallisuutta on tutkittu (vrt. esim. Liikkuvan koulun sivut), on huomattu juuri poikien hyötyvän toiminnallisuudesta ja liikunnallisuudesta tunneilla.
Kielten opettajilla on siis toivoa saada oppilaat pitämään kielten oppitunneista; varsinkaan suomen kielen oppitunnit eivät ole olleet yleisön suursuosikkeja koskaan. Mutta ehkä ajattelun yleinen suunta kääntyy – tai on jo kääntynyt – jossain vaiheessa. Siitä pilkahdusmerkkejä on näkyvissä!