Kun kuulin Merikosken lukion yhdistymisestä Raksilan lukioon vuonna 2023 ja Merikosken koulun ja lukion rakennuksen häviämisestä maailmankartalta lopullisesti keväällä 2025, totta kai minut valtasi haikeus lukion entisenä oppilaana.
Koska minut oli juuri nimitetty Vuoden 2025 äidinkielen opettajaksi, päätin osallistua yhteisiin muisteluihin kirjoittamalla ja lähettämällä pienen muistelun Raksilan apulaisrehtorille, myös entiselle merikoskelaiselle Eija Hiltuselle sekä tietysti nykyiselle Raksilan lukion rehtorille Heidi Lakkalalle, joille annoin luvan jakaa kirjoitustani. Eijalta sainkin takaisin monia ystävällisiä viestejä ja kuvia vuoden 2023 jäähyväistilaisuudesta, mihin en espoolaisena ja opettajana päässyt osallistumaan. Suuret kiitokset niistä!
Ennen kun julkaisen pienen muisteluni, haluan jakaa muutaman ajatuksen. Kirjoitettuani tekstin, minut yllätti se, että muisteleminen on näin ilahduttavaa ja kannattavaa. Muisteluiden myötä tulee tunne, että on kuulunut johonkin, ”on kotoisin jostakin”. Muisteleminen on siis juurruttavaa; se antaa perspektiiviä elämään.
Toisten muisteluita on myös mielenkiintoista lukea, sillä jokaisella on oma näkökulmansa samojen asioiden muisteluihin. Muisteleminen yhdistää ihmisiä. Se, että muistaa jotakin jostakin ihmisestä, yksikin (kiitollisuuden) sana voi kantaa sekä muistelijaansa että muisteltavaa ja tämän läheisiä pitkälle. Muistot ovat ihmeen arvokkaita.
Kirjoittamalla tämän pienen jutun ymmärsin myös paljon paremmin opettajien merkityksen. Ihan näin valtavaksi opettajien merkitystä oppilaiden elämään en ollut ennen ajatellut.
Tässä nyt tämä pieni muisteluni, sähköpostiviesti 17.3. 2025 (jäähyväistilaisuus pidettiin 18.3. Merikosken koulussa):
Arvoisa rehtori, hei kaikki entiset merikoskelaiset!
Tervehdin teitä ja osallistun haikeana Merikosken lukiomme hyvästelyyn, mutta nyt uutta ja parempaa kohti siellä Raksilassa!
Olin vuosina 1985-1988 Merikosken lukion oppilas, koska äitini Kaarina Junttila oli aikoinaan -60-luvulla käynyt Merikosken lukion. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1966. Minun luokanvalvojanani oli ihana äidinkielen opettajamme Marja Oksanen. Tänä vuonna minut nimitettiin Vuoden 2025 äidinkielen opettajaksi ja harmittaa, kun en ehtinyt kiittää Marjaa, sillä kuulin, että hän on kuollut noin vuosi sitten.
Vuoden 2025 äidinkielen opettaja Nina Maunu (Äidinkielen opettajain liiton perustelut nimitykselle)
Kun olin Merikosken lukion oppilas, nautin erityisesti Marjan tunneista. Hän inspiroi ja kannusti minua kirjoittajana ja lukijana. Hän ja opo-Mikko kannustivat minua äidinkielen opettajaksi ja sellainenhan minusta sitten tuli. Mikko Kauppi oli rento opo ja hän pisti meidät eräs tunti haaveilemaan 200% eli realiteettien yli. Minä haaveilin tuolloin, ja kirjoitin sen ylöskin, että haluaisin olla taidekoulun johtaja, koulun, jossa keskityttäisiin kirjoittamiseen, lukemiseen ja näyttelemiseen, musiikkiin ja kuvataiteisiin ym. No, nythän olen toteuttanut haavettani opettajien täydennyskouluttajana kehittäen kieliopin opetusta yhdistäen kielioppiin taito- ja taideaineita! [Ja siitä rohkeudesta minut palkittiin!]
Yhden kerran uskaltauduin pitämään päivänavauksen koko koululle ja soitin Stingin Fragilen, joka ei ollut valtavirtaa. Filosofisoin jotain ihmisten haavoittuvuudesta ja sain kympin äidinkielestä sillä kurssilla. Kirjoitin myös laudaturin sittemmin äidinkielestä. Marja halusi lähettää meriaiheisen kirjoitukseni kirjoituskilpailuun, mutta suureksi pettymyksekseni se ei menestynyt.
Myös saksan opettajasta Pirkko Linnasta pidin erityisen paljon, hän uskalsi antaa meille oppilaille lempinimiä ja olin milloin Ninjunska, milloin Natasha. Tällä tavoin hän loi rentoa ilmapiiriä ja hänestä vaistosi laaja-alaisen, kirjallisuudesta ja filosofiasta pitävän ajattelijan, Marjan lisäksi. Englannin kielen opettaja Juha Hannulalta sain neuvon kuunnella englanninkielistä musiikkia oppiakseni idiomeja ja lauserakenteiden luontevuutta. Vain kerran, muistaakseni, pinnasin tunnilta, ja se oli Ilkka Typön biologian tunnilta ja siksi, kun tiesin, etten kirjoita biologiaa. Jotenkin jäin kiinni pinnauksesta (tulemalla takaisin kouluun) ja minua hävetti.
Potkiaisissa kakkoset tekivät meistä lauluja, ja minusta laulettiin, että ”Kalaojan Ninni se on Myllytullin orja, tiukka mekko yllänsä on hän neito sorja”. Pidin laulusta kovasti, vaikka punastelin huomion keskipisteenä korkealla tuolilla muiden edessä istuessani. Minulle ei ihan juuri tuo kohta jäänyt laulusta noin mieleen, vaan paremminkin kohta, jossa minun muistini mukaan laulettiin, että näytän muille muuvit tanssilattialla. Olin todella kova tanssimaan jo silloin:) Nykyisin harrastan latinalaistansseja parhaimmillaan kolme kertaa viikossa. Mari Rajamaa, yksi laulun sanoittajista, joka korjasi muistiani lähettämällä minulle tuon lauluvärssyn, on edelleen kaverini. Omalla lukioporukallani on WhatsApp-ryhmä ja suunnitteilla on luokkakokous kesäkuuksi. [Saa nähdä, toteutuuko.]
Olen nyt toiminut oman äidinkielen opettajan työni ohella opettajien täydennyskouluttajana aiheenani siis kieliopin opetuksen uudistaminen eli toiminnallinen kielenoppiminen. Opettajana olen ollut jo lähes 30 vuotta, toiminimikouluttajana noin 15 vuotta, ja koulutuksia on kertynyt yli kaksi sataa Suomessa sekä ulkomailla muutamia. Olen kirjoittanut teoksen Toiminnallinen kielenoppiminen (Otava, 2020). Tulen Oulun OPI-päiville 31.1. 2026 luennoimaan aiheesta.
Viestini nuorille on seuraava: seuraa unelmiasi ja vahvuuksiasi! [Ja opettajille: olette ehkä vieläkin tärkeämpiä kuin ehkä kuvittelettekaan:)]
Parhain terveisin,
Nina Maunu (o.s. Kalaoja, alias Ninni), Espoo
