Motiivina ilmoittautua toukokuussa 2015 Jenni Sainion vetämälle fyysisen teatterin kurssille minulla toimi se, että lähtisin tutkimaan luovuutta ja osallisuutta viestivän kurssiohjelman kautta, mitä ammennettavaa näissä harjoituksissa olisi kouluopetuksen, minun kohdallani erityisesti äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen, monipuolistamiseen.
Haluan liikuttaa oppilaita tunnilla aina silloin tällöin ja eri tavoin. Ihanteenani on tehdä menetelmiltään monipuolisia ja vuorovaikutteisia, osallistavia opetushetkiä. Oppiminen on aina kokonaisvaltainen prosessi, jossa tunteet ja keho ovat mukana.
Lähestyin kurssin teemoja seuraavin kysymyksin:
1) Jos Sainion vetämän kurssin teemoina ovat keho, liike ja ilmaisu, liike, esine ja ääni, löytyisikö joukosta liikunnallisia ja draamallisia harjoitteita, joita voisin käyttää kielen ja kieliopin opettamisessa?
2) Millä tavoin saisin (kielen) opetustuokioissa ylipäänsä enemmän esille oppilaiden omaa luovuutta ja mielikuvitusta? Ja mitä etuja huomaan olevan mielikuvituksen ruokkimisella?
3) Vai olisiko kurssin pääasiallinen anti se, että pääsisin tekemään henkilökohtaisen matkan itsetuntemukseen: mitä asioita havainnoin omasta kehollisuudestani ja kehon kautta erilaisten aiheiden työstämisestä?
4) Mitä ryhmä ja siinä työskentely opettaa tällä kertaa minulle?
5) Entä jos oppisin itse heittäytymään ja eläytymään vielä rohkeammin?
6) Rohkaisisiko kokemukseni oppilaitani peruskoulun yläasteella?
1.krt 2.5./ KEHO – LIIKE – ILMAISU
Aloitimme nimi ja käsien läpsäys –rytmiharjoituksella, joka oli alkuun minulle vaikea. Toisella kerralla jo onnistuin. Harjoitus vaatii ennen kaikkea keskittymistä. Tämän ja seuraavan Norsu-palmu–gorilla –leikin voin aivan hyvin ottaa ohjelmistoon oppilaiden kanssa, ja olen ehtinyt kokeilla sitä Rauman esiopettajien sekä oman pienen kahdeksasluokkalaisista koostuneen ryhmän kanssa. Kokemukset ovat hyviä: leikki vaatii keskittymistä ja yhteispeliä. Se on hyvä lämmitysharjoitus, koska siinä joutuu keskittymään muiden tekemiseen ja reagoimaan siihen. Harjoitusta voi halutessaan kehittää ryhmän kanssa ja käyttää kevyenä ”keksi synonyymi” –leikkinä, esim. keskellä olija huutaakin norsun sijasta elefantti tai gorillan sijasta apina (vaikkei apina olekaan gorillan täsmällinen synonyymi). Lisäksi ryhmä voi keksiä uusia esineitä/eläimiä leikkiin, esimerkiksi ”ompelukone”, ”hiihtäjä”, ”vessanpytty”, ja niihin liittyvät reagointiliikkeet.
Harjoituksen Norsu- palmu –gorilla kuvaus
1. yksi ringin keskelle osoittelijaksi ja ringin laidalle pyrkijäksi
2. näytetään ja harjoitellaan liikkeet; tarkoitetaan liikkeet osoitetulle ja tämän vieruskavereille
3. kun ringin keskellä olija osoittaa selkeästi kädellään jotakuta ringissä seisovaa ja sanoo joko palmu/norsu/ gorilla, osoitettu tekee sovitun liikkeen, samoin hänen vieruskaverinsa
4. voidaan lisätä vessanpytty ja hiihtäjä (Kyl´sie jaksat -sivutaputuksineen)
5. osallistujat voivat keksiä lisää esitettäviä substantiiveja/ verbejä ja/tai synonyymejä jo olemassa oleville substantiiveille
Jatkoimme muutamalla ryhmäytymis- ja/tai tutustumisharjoituksella ja etenimme kohti liikeilmaisuharjoituksia. Esimerkiksi kävelimme tilassa, käytimme eri tasoja ja nopeuksia sekä eri kehon osia johtamassa liikettä. Matkimme parin kehoa liikkeessä ja teimme liikelaatuja, esimerkiksi kierteistä tai isoa liikettä. Kokeilimme liikeimprovisaatiota niin, että lopulta koko ryhmä oli kosketuksessa toisiinsa. Nuketimme yhden ihmisen musiikkia taustalla hyödyntäen eli yksi valittiin nukeksi ja muut tutkivat, miten heidän liikekäskynsä eli kosketuksensa muuttivat nuken asentoa.
Tauon jälkeen verryttelimme kehoa esimerkiksi ”poimimalla omenoita eri suuntiin” tai ”pyyhkimällä pöytää isolla kädellä”. Kiintoisaa oli eläytyä eri elementteihin, kokea vesi, maa, tuli ja ilma eri tavalla kehossa. Esimerkiksi miltä tuntuu liikuttaa paria, jos tämä on ilmaa? Eläydyimme lopulta pienryhmässä joko paistuviin muniin tai spagetteihin kattilassa, jolloin harjoituksesta tuli jo pienimuotoinen esitys muiden katsellessa. Harjoitus tuntui hykerryttävän hauskalta.
Päivän päätteeksi parhaalta tuntui pienryhmässä tehdä esitys, jonka ”yhdessä kohdassa kaikki tekevät samaa liikettä yhtä aikaa, jonka jälkeen tapahtuu muutos. Esitys alkaa siten, että ryhmä menee oven taakse, astuu ovesta esitystilaan, liikkuu tilassa ja muutoksen jälkeen ryhmä poistuu yhtä aikaa pois ovesta. Yleisö päättää esityksen nimen.”
Oli aivan mahtavaa päästä ideoimaan näin luovaa, ”vapaat kädet” – esitystä. Minulla jostain syystä mieleen pyörähti heti idea pianonkoskettimista (henkilöhahmoja) sekä pianonsoittajasta, joka soittaa näitä koskettimia. Ryhmä otti tämän idean vastaan ja eräs ryhmäläinen kehitti tarinaa siihen niin, että lopulta soittaja (minä) saan hermostumiskohtauksen alun nautintojen jälkeen ja hajoaa pianoon yhdeksi koskettimeksi (eli syöksyy koskettimien sekaan, tärisee ja jäykistyy siellä samaan asentoon kuin muutkin koskettimet). Piano hajoaa (eli koskettimet hajoavat ympäri lattiaa eri suuntiin), koskettimet nousevat lopulta ylös ja etsivät leijaillen toistensa kädet, ottavat toisiaan kädestä kiinni ja liukuvat ovesta ulos kuin tanssien (eli sävelet jäävät jäljelle ja lopulta katoavat).
Olipa elämyksellistä olla mukana tällaisessa taidekokemuksessa. Oli ihana heittäytyä ideoiden vietäväksi, jolloin minulle ainakin tuli vapauden tunne. Se taas tarkoittaa mielihyvää, jonka ihminen varastoi mieleensä ja kehoonsa, ja joka kantaa pitkälle. Flow-hetkiä ei välttämättä heti unohda.
On siis oikeasti tapoja, joilla flow´n syntymistä voi edistää. Ryhmällä on oltava turvallinen olo. Ryhmän jäsenet hyväksyvät toistensa ideoita, nappaavat jostain ideasta nopeasti kiinni ja rakentavat yhdessä prosessia eteenpäin. Minulle ainakin tuottaa suurta iloa keksiä asioita. Mielestäni tällä kertaa onnistuimme luomaan itselle ja toisille melko spontaanisti ja lyhyessä ajassa elämyksen. Taiteilija koki nautintoa, kriisin, mutta sävelet jäivät elämään. Ne nauttivat vuorostaan itsenäisestä elämästä ”kuulijan päässä” (ääntä ei tässä esityksessä käytetty).
Mielestäni impropläjäyksemme oli erittäin syvällinen. Se kertoi elämästä jonkun syvemmän totuuden. Taiteilija on vain taiteen välikappale, mutta tärkeä ja osa taideteosta. Esimerkiksi näin. Minua ainakin tällaiset ajatukset, ellei jopa oivallukset, ilahduttavat. Voisin käyttää tässä kohtaa jopa sanoja ”koin oppimisen iloa”. Tämä voisi olla siis myös oppilaiden kanssa mahdollista! Haluaisin antaa heille mahdollisuuden oppimisen vapauteen, oppimista koskeviin valintoihin, itsesuunnitteluun…
2.krt 3.5. / KEHO – LIIKE – ILMAISU – viikonloppu jatkuu
Aloitimme päivän keppi-teemalla. Kuljetimme keppiä piirissä arvokkaasti, nopeutimme. Lisäsimme toisen kepin piiriin ja kuljetukseen. Jatkoimme kepin kanssa kävelyä tilassa. Ensin annoimme kävellessä yhden kepin toiselle, sitten lisäsimme keppejä. Kun sai kepin, tuli pysähtyä. Kun antoi kepin, kävely jatkui.
Tutkimme keppien avulla geometrisiä kuvioita tilassa, kuten neliötä ja kolmiota. Lähdimme liikuttamaan keppien avulla saatuja kuvioita ja tutkimaan kahden pienryhmän liikuttaman kuvion, neliön ja kolmion, kohtaamisia, jopa limittäytymisiä. Teimme liikkumisen musiikkiin. Harjoitus oli oivalluttava: kuinka paljon neliöitä ja kolmioita oli tilassa. Tilasta tuli aivan eri tuntuinen, avaruudellinen ja kolmiulotteinen!
Lähdimme seuraavaksi harjoittelemaan kepin nukettamista eli ”eläyttämistä”. Ensin kuljimme yksin kepin kanssa siten, että keppi vie. Sitten kokeilimme, miltä tuntuu liikkua, jos keppi onkin riesa. Lopuksi tanssimme kepin kanssa. Nukettaminen tapahtui ensin niin, että se, jolla oli keppi, liikutti sitä ja itseään, muut eläytyivät kepin liikkeeseen.
Päivän aikana kokeilimme myös mm. eri eläinhahmoina liikkumista ja improvisoimme jonkin eläinryhmän jossain ihmisympäristössä. Kokeilimme myös huiveja ja aistimme niillä vastusta kävelyssä.
Päivän lopuksi saimme suunnitella taas riemullisesti pienryhmässä aivan oman improvisaation käyttämällä esineitä. Minulla pyörähti heti mieleen ajatus ihmisten karsinoimisen halusta ja omasta halustani tutkia vallankäyttöä ja yksityisyyttä. Näin heti mielessä ihmiskarsinoita, jotka on rajattu kepeillä. Jälleen ryhmä hyväksyi ideani, jota kehitimme siten, että ensin impron alussa kolmikko on ystäviä keskenään, he leikkivät toistensa kanssa ja etsivät yhteyttä. Heillä on mukavaa, ilmassa on paljon iloa ja riemua kuin pikkulapsilla. Kuitenkin vähitellen kaksi alkaa karsinoida yhtä (minua) lopulta kolmionmuotoiseen karsinaan, jotka he osoittavat kepeillä. Karsinaan joutuva pyrkii taistelemaan ”keppejä” vastaan, mutta lopulta joutuu alistumaan, ja alistuu, kohtaloonsa. Kun karsinoitu menee lattialle kyyryyn ja peittää kasvonsa, lösähtää alas, karsinan ympärillä olevat vielä suoristavat huivit keppien viereen korostaakseen erillisyyttään tästä karsinoidusta, sitten he häipyvät näyttämöltä. Karsinoidullakin on ollut huivi nyrkissä ja impro loppuu siihen, kun karsinoitu eli minä jätän huivini keskelle kolmiota ja lähden pois.
Katsojista impro oli musertava ja/tai ahdistava, kun he jäivät tuijottamaan näyttämölle jäänyttä kolmiota huiveineen. Hyvä, se siis vaikutti. Niin minuunkin. Vaikka esityksemme oli näin yksinkertainen, esitystä suunnitellessa, harjoitellessa, tehdessä ja sen loputtua se antoi paljon ajatuksia. Esitys elää vieläkin mielessäni kuin jokin kuva, tunne ja prosessi. Esityksessämme oli jotakin arvoituksellista, käsittämätöntä eli työstettävää, avointa, rosoista, keskeneräistä. Eihän sellainen haittaa, päinvastoin. Arvoituksen kanssa on hyvä elää ja miettiä sitä.
En päässyt kurssin varsinaiselle kolmannelle kerralle, jonka teemoina olisivat olleet kuvallisuus liikkeessä ja naamiot.
3. krt 14.5. / LIIKE JA ESINE – KUINKA HAVAINTO MUUTTAA HAVAITTAVAA
Kolmannen kertani teema oli liike ja esine. Aloitimme muutamalla lämppärillä, joista yksi oli minulle erityisen uusi ja oivalluttava. Viiden hengen ryhmämme liikkui tilassa salmiakkikuviossa. Kun kärki vaihtaa suuntaa, tulisi muiden pysyä kuviona perässä. Jos se ei ole mahdollista ja/tai kun ryhmä niin sanattomasti päättää, kärki eli liikkeen johtaja voi vaihtua. Tällaisessa kuviomuodostelmassa oli paitsi jotain hyvin hauskaa niin olin ymmärtävinäni, että se mitä teimme, oli jo kuin tanssia sekä ryhmän itse sanattomasti tekemää koreografiaa, jota tietysti ulkopuolinen ohjaaja olisi myös voinut etukäteen suunnitella ja ohjata. Jokaisen liike vaikuttaa toisiin. Näinhän se on myös näyttämöllä näyttelijöiden kanssa. Tätä liikeharjoitusta huvittaisi kokeilla ilmaisuryhmieni kanssa.
Lähdimme sitten kohti fokuksen harjoittelua. Sitä haimme pyörittelemällä silmiä ja eri vartalon osia, hakemalla ääreisnäköä. Otimme mukaan esineen, minä otin tyhjän vesipullon. Harjoittelimme esineen liikuttamista pitäen fokuksen, katseen, esineessä. Tutkimme, miten oma esine hengittää, liikkuu, katsoo, syö, millaisella äänellä puhuu.
Teimme kahden-kolmen hengen ryhmissä pöytäteatterikohtauksia esineiden kanssa, toiset katsoivat. Ohjaaja Jenni ohjasi, me improvisoimme. Esimerkiksi esineet ensin esittäytyivät, sanoivat nimen ja näyttivät, miten hengittivät ja liikkuivat. Sitten esineet kohtasivat toisensa ja ohjaaja loi kohtauksen.
Kuulemma näytti siltä, että pulloni oli persoona ja hengitti. Rohkeasti päätin antaa idean oppilailleni kevään viimeisillä tunneilla: ottakaa jokin esine, tutkikaa, miten se hengittää ja liikkuu ja tehkää pöytäteatteria. Demosin pienen pätkän itse heille virikkeeksi ja kerroin fokuksen merkityksestä.
7. luokan ryhmästä löytyi kaksi pienryhmää, johon kuului sekä tyttöjä ja poikia, jotka halusivat tehdä esineillä pienimuotoisen esityksen. He ja minä olimme aivan innoissamme. Sain toki kuulla, että ryhmä oli saanut nauttia alakoulussa draamaopettajan ohjauksesta, eli he olivat tottuneita tekemään kaikenlaisia esityksiä. En muista mainion rohkeitten esityksien sisältöjä enää, mutta esineissä oli esimerkiksi penaalin sisältöjä, terottimia, jotka alkoivat todella elämään oppilaiden käsissä persoonina.
Päivän päätteeksi saimme taasen ryhmissä suunnitella kohtauksen, joka esitetään muille. Minua taisi jännittää niin paljon pulloni kanssa hengittäminen, etten muista, millaisen pöytäteatterin teimme. (Hahaa, jotain siinä tapahtui.)
4. krt 21.5. / LIIKE JA ÄÄNI
Tätä kertaa olin odottanut paljon, koska joskus tehdessäni draamakasvatuksen approa, olin mielessäni ideoinut esitystä, joka perustuu sovittuihin näyttelijöiden pelkistettyihin ”merkkiääniin”, liikkeeseen ja liikkumisen eri tasoihin. Näyttelijöiden äänet ja liikkeet vaikuttavat aina toisiin näyttelijöihin tietyillä tavoilla. Kyse on siis esimerkiksi valtasuhteiden ja hierarkioiden tutkimisesta. Yhden ainoan kollegani (en muista enää kenen) tyrmättyä ideani silloin aikoinaan heti kättelyssä, ettei tule yläkoululaisten kanssa onnistumaan, ääniä, pöh!, esityksen teko on jäänyt. Ehkä vielä joskus.
Päivän mittaan teimme paljon samantyyppisiä ellei samoja ääneen ja liikkeeseen liittyviä harjoituksia, joita muistan draamakasvatuksen approsta ja joita olen käyttänyt vuosien mittaan oppilaiden kanssa. Esimerkiksi kuoro-jutut, joissa on ohjaaja ja kuoron jäsenet improvisoivat äänensä johtajan liikkeiden mukaan, ja kuorojen välinen vuoropuhelu, olivat tuttuja. Harjoitukset olivat hyvin hauskoja, saimme nauraa aivan tosissamme. Ääni on niin vaikuttava elementti yhdistettynä liikkeeseen.
Harjoittelimme myös vuorovaikutusta parin kanssa: toinen teki liikettä, toinen puhuu ja/tai ääntelehtii. On se vaan kumma, mutta joka kerta löytää itsestään uusia puolia ja saa nauraa itselleen. Liikuimme myös musiikin tahdissa.
Lopuksi teimme pienryhmäesityksen. Toinen ryhmä antoi meille otsikon ja alaotsikon. Meille tuli Paska – opettajan kesäloma alkaa (niin kuin oikeasti oli alkamassa). Näytin kuulemma opettajan roolissa (ainakin alkuun) todella iloiselta haaveineni siitä, mitä kaikkea sellaista kesälomalla voi tehdä, mitä lukuvuoden aikana ei ehdi tai voi tehdä.
5.krt 25.5. / PIENET LOPPUDEMOT
Viimeinen kerta oli varattu omalle tai ryhmän kanssa sovittavalle esitykselle. Kukaan valitettavasti ei lähtenyt työstämään muutoinkin työni alla olevaa esitystä, joka liittyy Lewisin teokseen Liisa Peilimaailmassa ja uudistuvaan koulumaailmaan ja opetussuunnitelmaan 2016. Aikaa suunnitteluun tuntui olevan vain noin 15 minuuttia, oikeasti aika saattoi olla hieman enemmän, mutta nopeasti kyhäsin Lewisin tekstin inspiroimana jotain kokoon. Eikä kukaan tainnut saada juuri mitään selvää nonsense-tekstistä, itselleni kokemus oli antoisa. Erityisesti esityksessäni pidettiin siitä, että aloitin sen näyttämällä kunkin katsojan edessä kahta nyrkkiäni heidän edessään ja kysymällä kultakin: ”Kummasta kädestä?” Katsojan valittua pikkupeilinsä, joka oli nyrkkini sisällä, ja sitä hänelle näytettyäni sanoin: ”Adjektiivi.” Lopetin esityksen samalla tavalla.
Kurssin parilla kerralla katsoimme mielenkiintoisia Jacques Lecoqin teatteripedagogiikkaan keskittyviä videoesittelyjä. Näin esimerkiksi, kuinka Lecoqille elementit ja niihin liittyvät liikkeet ovat tärkeitä ja ajatus, että luonto löytyy jokaisesta ihmisestä. Näin, kuinka kurssilaiset lausuivat omissa kansallisuusryhmissään sanaa ”punainen” omalla kielellään ja tekivät sanoessaan yhteisesti sopimansa liikkeen, joka myös kuvasti ja/tai tuki sana lausumista. Huvittavaa kyllä, kansallisuudet ja niihin liitetyt stereotypiat olivat tunnistettavissa. Suomalaisten ryhmää ikävä kyllä tässä videossa ei vielä ollut.
Saimme myös kurssin lopuksi ohjaajalta palautetta, mitä havaintoja hän oli meistä tehnyt. Palaute oli tietysti pääosin hyvin positiivista ja monipuolista, mutta yhden kritiikin hän minulle sanoi. Se liittyi puheliaisuuteeni. Tiedän olla siis jatkossa entistä varovaisempi tämän suhteen! Kiitos, Jenni. Ja upeat kurssilaiset.
Kurssi oli todella vapauttava ja liittyy mielestäni uuteen opetussuunnitelmaan 2016 noin niin kuin ylipäänsä. Asioita tutkitaan yhdessä lähtökohtana osallistumisen ja valinnan vapaus sekä osallistujia rohkaistaan käyttämään luovuuttaan. Mielikuvituksen ruokkiminen on uskomattoman tärkeä juttu. Se sitouttaa ja osallistaa oppijaa sekä mahdollistaa flow´n tunteen, joka saattaa kestää hyvinkin pitkään.
