Kysymysten tekemisen tärkeydestä

Tämän kirjoituksen innoittajana ja alkusysäyksenä on toiminut hiljattain Facebookinryhmässä Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus julkaistu statuskirjoitus, jossa Pekka Peura nostaa esille tutkimustuloksiin nojaten seikan (Saku Tuominen: Luova järkevyys, 2014 Otava), mihin oppijoiden kysymykset loppuvat, kun alakoulun alaluokat jäävät taakse.

Statuksen piilokysymyksinä voisivat esimerkiksi olla kysymykset, opettaako koulu meitä kysymään ja kyseenalaistamaan; osaako (tai saako) oppija kysyä (tarpeeksi) sekä miten meille opetetaan kysymistä (ja ajattelua).

Onhan meidän kaikkien mielestä kysymysten tekeminen kuitenkin perusta uuden oppimiselle, ja kysymykset ovat oppimisprosessissa olennaisia työkaluja?

Menetelmiä etsitään, kuinka aktivoida ja osallistaa oppija (kysymään).

Kirjoittelin Pekka Peuran statukseen muutaman tiedossani olevan esimerkin, jotka haluan jakaa vielä tässä. Lisään joukkoon yhden esimerkin Eija Rouglen, amerikkalaisen professorin, joka kävi koulullamme vierailemassa noin vuosi sitten, innoittamana.

Kerron myös muutamista ajatuksista, jotka tulivat esille Ville Keräsen dialogisuutta koskeneessa Pro Action Caféssa eli työpajassa viime toukokuun Otavan Opiston Art of hosting – how to design and host learning –koulutuksessa.

Menetelmä 1:

Jostain joskus luin tällaista: Luokan ovella/tunnin alussa oppilas saa (post it -lapun) ja tehtävän, että kirjoittaa ylös aiheeseen liittyvän ennakkokysymyksensä ja jää sitten odottelemaan, saako hän tietyn ajan kuluessa/ tunnin loppuun mennessä siihen vastausta. Varmasti aktivoi.

Tunnin kuluessa hän kirjaa ylös myös oman kysymyksensä/omia kysymyksiä aiheesta, jotka kootaan jollain menetelmällä ja tarkastellaan esim. pienryhmissä.

Kommentilla on 18 tykkäystä ja nurmijärveläinen rehtori Mikko Jordman kommentoi kommenttiani näin:

Tää Nina Maunun juttu on hieno. Se tosin edellyttää siitä, että oppilaalla on edes joku käry sitä mitä tunnilla on tarkoitus oppia. Jos ei ole, opettajalla on iso kysymys ratkaistavana. Jonka myötä ratkeaa monta muutakin.

Tai opettaja voi sanoa: Jos te kysytte tyhmiä, se johtuu siitä, että opetus ei ole onnistunut. Epäonnistuminen kunniaan, opekin voi parantaa vain epäonnistumisen kautta!

Menetelmä 2:

Aiheeseen liittyvä kinesteettinen tarinatäydennys pienryhmissä ”Radalla”, jossa on valmiita kysymispisteitä tarinan kaavaan liittyen, esim.:
1. Missä (ollaan)?
2. Kuka/ketkä?
3. Mikä? (toistuva esine/asia eli tarinan motiivi)
4. Mitä (tapahtuu, ongelma)?
5. Mitä seuraa? (Miten tarina loppuu/jatkuu?)

Oppilaat kävelevät pienryhmässä pisteeltä pisteelle ja saavat siirtyä eteenpäin, kun ovat päättäneet vastauksensa yhdessä. Tämä idea sisältää myös ajatuksen kävelypalaverien tehokkuudesta.

Menetelmä 2:n avaus:

Tämä idea tuli mieleeni luovan kirjoittamisen oppitunnilla tarinan kertomisen ja aristotelisen draamankaaren opettamisen yhteydessä. Miettiessään yhdessä esimerkiksi aihetta, kertojaa, näkökulmaa, teemaa, oppija käy kuin huomaamatta kertomisen peruspilareita läpi eikä tankkaa niitä vain oppikirjasta.

Myös tarinan kertominen draamallisesti on taitolaji, jota voi harjoitella. (Ks. myös blogikirjoitukseni Draaman vuosi 2015, siellä perusmenetelmä.)

Menetelmä sai aikaan mm. tällaisen kommentin Teemu Korhoselta:

Tuosta sinun radastasi… Olisiko oppijoilla kysymykset pisteillä valmiina? Silloinhan oppilaat ovat tilanteessa, jossa keksitään kysymysten sijasta vastauksia. Vai onko pisteellä vain yksi sana, esim ”miksi?”, ja oppilaat keksivät kysymyksen, joka alkaa miksi?

– Minuakin kiinnostaisi kokeilla pelkillä kysymyssanoilla. Esim. pussi, josta nostettaisiin kortti, jossa sana.

Teemulla on todennäköisesti mielessä rata, joka sopisi oppiaineeseen kuin oppiaineeseen. Tällä tavoin aktivoimalla oppijat pääsisivät varmasti luomaan omaa oppimiskertomustaan aktiivisesti.

Itse ajattelen myös, että moni oppija tarvitsee mallin eli ensimmäisellä kierroksella valmiit kysymykset. Toisella kierroksella ryhmä voisi lähteä soveltamaan kertomustaan.

Menetelmä 3:

Tarinan kerronta (ohjaajan) välikysymyksin (ks. esim. kysymykset edellä). Aina välillä ohjaaja pyytää vapaaehtoista yhteisessä kerrontapiirissä kertomaan joko zoomaten eli yksityiskohtiin mennen tai laajentaen eli katsomaan asiaa ns. lintuperspektiivistä.

Vastaukset saisi keksiä ihan itse mielikuvitusta apuna käyttäen, jolloin harjoituksesta voisi tulla hauska ja luovuutta kehittävä. Lopuksi tietysti aiheesta keskusteltaisiin.

Menetelmän 3 avaus:

Olen kokenut itse tämän harjoituksen jossakin draamakoulutuksessa vuosia sitten, ja mielestäni se oli paitsi hauska, sen myötä sai oivaltaa monia asioita, myös tarinan kertomisesta. Tällainen ohjattukin tarinan kertomisen menetelmä aktivoi erittäin hyvin koko ryhmän.

Omassa opetuksessani viime syksynä eräs oppilasryhmä kuunteli ”äimän käkenä”, kuinka eräs oppilas pääsi loistamaan tarinan kertomisen taidoillaan ja mielikuvituksellaan tässä harjoituksessa.

Menetelmä 4:

Professori Eija Rougle pisti vieraillessaan yt:ssämme opettajat pienryhmiin ja kyselemään lyhyestä koulu-sanan määrittelytekstistä seuraavan kaavan mukaan.

Tekstin/ aiheen avaaminen pienryhmässä toiminnallisen kysymyssarjan avulla:

Keskustelu toiminnallisena menetelmänä

Eija Rougle, J.Langer: Building Literacy Through Classroom Discussion (2005): – oppilaiden kysymykset tärkeitä; oppimisen tasa-arvoisuus luotaessa rihmastoa

Seuraavat kysymykset pienryhmissä, esim. 5 min/kohta:

1. Mikä on ensi kommenttisi eteen annetusta tekstistä?

2. Nouseeko tuosta kysymys? Mikä on sinun kysymyksesi?

3. Luokaa yhteinen kysymys ryhmässä.

4. Ohjaaja kokoaa esiinnousseet näkökulmat; purku esim. yhteisen taulun avulla.

Opettajat olivat innoissaan tästä menetelmästä. Se todella aktivoi koko opettajainhuoneen ja energisoi yt:n. Totta kai tätä menetelmää tulisi käyttää myös oppilaiden kanssa.

Ville Keräsen (Tiimiakatemia, Jyväskylä) dialogisuus-pajan ajatuksia muistiinpanovihostani poimittuina:

Ihmiset on saatava keskustelemaan. Ihmiset tietävät monista aiheista paljon. [Oma kokemukseni: usein paljon enemmän kuin tiedämmekään tai mitä päällepäin näyttää.] Meillä on vastuu ja velvollisuus saada ihmiset keskustelemaan enemmän.

Esimerkkinä kysymys ”Mitkä ovat kolme tärkeintä kehittämissuuntaa tai arvoa yhteisössä?” Toistetaan sama kysymys 2-3 kierrosta, 3./4. kierroksella kiteytetään vastaus yhteen sanaan tai kuvaan.

Kysymyspaperia voi vaihtaa, siitä voi luopua ja aloittaa puhtaalta pöydältä.

Hyvä aloituskysymys: Mikä sai sinut tänne?/ Miksi olet täällä? tai Mitä pyörii mielessä?/ Mitä ajattelet? (What brought you here? What´s going on?)

Open space –metodi kerää ihmiset kiinnostuksensa mukaan tietyn kysymyksen ympärille. 1) Mikä on kysymys? 2) Miksi se (tai asia) on tärkeä minulle?

Kun aiheesta on keskusteltu ja aihetta on kartoitettu, kysytään: 3) Mikä on ongelma? (What is missing? What we need more?)

3. käsittelykierroksen jälkeen kysymys kuuluu: 4) Mitä olen oppinut itsestäni? (Mitä tarvitsen? Mistä olen kiitollinen? Mitä teen seuraavaksi? Mitä sain? Mikä oli hyvää [tässä prosessissa]?)

Prosessi on oppimista. Mitä tehdä materiaalilla?

On olemassa erilaisia, eritasoisia kysymyksiä, avoimia ja suljettuja, alkuun ja loppuun, aloittavia ja lopettavia. Avoimet kysymykset johdattavat meitä uusille alueille, uusiin ajattelun suuntiin.

Mieti, onko kysymyksen takana toista tai toisia kysymyksiä.

Ajatuksen takana on aina ongelma, joka aiheuttaa kysymyksen.

Kuinka saada erilaiset ihmiset yhteen kehittämään juttuja, maailmanlaajuisesti?

[Minun kysymykseni: Kuinka selittää toiminnalliset menetelmät?]

Esimerkiksi kysymyksen ”Kuinka saada enemmän vapaaehtoisia?” takana ovat seuraavat kysymykset: Miksi me haluamme vapaaehtoisia? Mikä on vapaaehtoista/ Kuka on vapaaehtoinen? Mitä odotetaan? Sitoutumista?

Kaiken takana ovat ajattelutaidot – ja kysymykset.

Kysymyksiin ei tarvitse löytää heti vastausta.

Open space –menetelmässä kuka tahansa saa kysyä mitä tahansa, esittää oman kysymyksensä.

[Opettajille tarvitaan enemmän aikaa suunnitteluun ja keskusteluun: mitä me opetamme? Mitkä ja millaiset menetelmät? Miten arvioidaan ja hyödynnetään arviointia? Entä oman osaamisen sanoittaminen, myös opettajien osaamisen sanoittaminen, kuinka pitkällä siinä ollaan?]

Lopuksi henkilökohtaiseen tarinaasi. Mieti silmät kiinni:

1. Mistä pitäisi luopua?

2. Mistä olet luopunut ja mitä olet ottanut vastaan?

3. Mikä on se konkreettinen lopputulos, mitä on seurannut, jos olet luopunut ja vastaanottanut jotakin?

Suunnilleen tähän muistiinpanoni loppuvat Otavan Opiston Art of hosting –koulutuksesta tuolta erää.

Kiitos Pekka, Mikko, Teemu, Eija, Ville ja kaikki, jotka kokevat osallisuutta tämän kirjoituksen taustavoimissa! Kiitos fasilitaattori Kirsi Joenpolvelle, joka houkutteli minut viime keväänä Art of hosting –koulutukseen, sekä terveiset parhaillaan Suomenlinnassa meneillään olevaan vastaavaan kansainväliseen tapahtumaan.

Otan hyvin mielelläni lähteitä ja vinkkejä vastaan, miten opettaa dialogisuutta ja kysymistä opetuksessa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *