Tekijä: Nina

Tausta-ajatuksia siitä, mitä ja miten olen oppinut visualisoimisten avulla ja hieman myös siitä, miten olen käyttänyt visualisointia opetuksessa

Pari viikkoa taaksepäin, 9.3.2016, pääsin vetämään Keravan Opistolla koulutusiltaa, jonka nimeksi olin kaavaillut alun perin Piirustelu opetuksessa. Minä, jonka kuvisnumero oli aina 8, mutta minä, joka on ahkera taidemuseoissa kävijä ja estetiikasta nautiskelija, halusin haastaa itseni ja kurssille tulevat muut uteliaat.
Kuvataide on yksi suurimmista inspiraation lähteistäni. Se rentouttaa tehokkaasti, antaa ajatuksia, välillä huvittaa ja väliin jopa – opettaa. Sitä paitsi tykkään töherrellä, katsella piirustuksia, viivoja, visualisointeja. Piirustelu, kynän pyörittely, auttaa minua keskittymään kuuntelemiseen. Ja visuaaliset jäljet jättävät todellakin muistijälkiä.

Googlaamalla en löytänyt yhtäkään samantapaista vedettyä kurssia, jonka kohderyhmänä olisi ollut opettajat ja opetusalalla työskentelevät. Kurssin otsikko vaihtui nopeasti muodikkaammaksi Visuaalisuus opetuksessa.

Esiteteksti kuului näin:

Miten visualisointia ja piirustelua voi hyödyntää oppimis- ja opetusmenetelmänä? Illan aikana harjoittelemme piirustellen ja keskustellen tukemaan ja voimauttamaan oppijaa sekä oppimisprosessia. Kurssi on suunnattu opettajille, ohjaajille sekä aiheesta kiinnostuneille, eikä piirustustaitoa vaadita.

Kurssi toteutetaan OPH:n laatu- ja kehittämisavustuksen tuella ja yhteistyössä Keski- Uudenmaan Erilaiset Oppijat ry:n kanssa.

Lisätietoa: Äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Nina Maunu on aktiivinen toiminnallisten menetelmien kehittäjä ja kouluttaja. Maunun erikoisalaa on toiminnallinen kielioppi.

Niin, miten toiminnallinen kielioppi liittyy tähän? Siitä saat vihjeitä jo myöhemmin tässä kirjoituksessa sekä sen II osassa.

Kurssia markkinoitiin myös haastattelemalla minua Keravan Opiston nettilehteen:

01.03.2016 klo 14:30

Oppimisen ja opettamisen toiminnalliset menetelmät saavat koko ajan enemmän jalansijaa opettamisessa. – –

Visuaalisuus opetuksessa -kurssilla opitaan, miten visualisointia ja piirustelua voi hyödyntää oppimis- ja opetusmenetelmänä.
– Visuaalinen ajattelu on tulevaisuutta. Ihmisiä yhdistävä oppimismuoto on visuaalisuus, joka myös auttaa keskittymään ja tuo oppimisen näkyväksi, Maunu kertoo.

Esimerkkinä piirustelusta Maunu mainitsee sanaluokkakaupungin, jota on käytetty äidinkielen opetuksessa. Sanaluokkakaupungissa nominit eli sijataivutuksen alaiset sanat voivat sijaita omissa kortteleissaan, verbit oman katunsa varrella ja taipumattomat sanat omassa kaupunginosassaan. Luokka piirtää kaupungin yhdessä, jolloin asia jää mieleen.

– Piirustelu auttaa keskittymään ja tuo oppimisen näkyväksi, Maunu sanoo.

Nyt, kun koulutus on ohi, olen ymmärtänyt, että motiivini kurssin vetämiseen oli sittenkin selvä. Halusin antaa mukaantulijoille samanlaisia lahjoja, tai edes yhden elämyksen, jonka piirustelu voi tuoda tullessaan. (Onnistuinko? Sen kuulet tämän kirjoituksen osiossa II, jossa kuvaan koulutuksen kulun.) Sillä ainakin omat voimakkaimmat oppimiskokemukseni taitavat todellakin liittyä oppimisen visualisoimiseen.

Tässä tulee oma luetteloni, miten visualisointi on auttanut minua oppimaan:

1. Kriisitilanteessa, tai kun negatiiviset ajatukset kiertävät kehää, tai kun oppiminen ei tunnu onnistuvan, voi seuraavanlainen työterveyspsykologilta opittu kuvio auttaa. Jäävuoren huippu, ne negatiiviset ajatukset, joita kantaa mukanaan, tuntuvat koko elämältä, koska niissä ajatukset kiertävät. Negatiiviset ajatukset, tai ns. ongelmat, eivät kuitenkaan ole koko elämä. Ne eivät voi olla koko elämä. On olemassa paljon muutakin.

Tehtävä: Kirjaa elämääsi onnea tuovia ajatuksia jäävuoren huipun alle. Mistä yllätyit?

Sovellus opetukseen: Mitkä asiat tuntuvat vaikeimmilta nyt/ tässä asiassa? Mitkä ovat helppoja? Mitä jo osaan? Mitkä opit antavat minulle voimaa?

Tarinan opetus: Se, mihin kiinnittää huomionsa, lisääntyy. Ilo lisääntyy oman oppimisensa ja voimaa antavien asioiden huomaamisesta.

2. Opettajien vertaismentorointikoulutuksessa Vermessä Helsingin yliopistossa vuonna 2013 käskettiin tuoda valokuva itsestä joko ekaluokkalaisena tai rippikouluikäisenä, toisin sanoen koululaisena murrosvaiheessa. Koska olimme juuri tuolloin muuttamassa ja valokuvat lepäilivät pahvilaatikossa, piirsin itseni koululaisena rippikoulukuvassa.

Saimme mennä pienryhmiin, näyttää toisillemme kuvan ja kertoa omat tarinamme. Löysin ajatuksellisen yhtäläisyyden ekaluokan ja rippikoulukuvan välillä: hiukseni hapsottivat huolettomina, sillä koin ”turhantärkeyden”, turhamaisena ja huoliteltuna olemisen itseltäni jopa kielletyksi, mikä vähän sisäisesti harmittikin. ”Mä on vaan tämmönen, vähän niin kuin Peppi Pitkätossu tai Vaahteranmäen Eemeli.” Miksen ollut huolehtinut ulkonäöstäni vähän paremmin, liivihamekin oli vinossa ja rippikoulukuvaan en meikannut? Kerroin pienryhmälle, että opettaja oli valinnut minut koulun joulujuhlanäytelmään esitanssijaksi ja että luokalta muutama tyttö oli tullut minulle valittamaan, että opettaja lellii minua. Rippikoulukuva toi mieleen, että vihkoni sai siisteimmän vihon palkinnon rippileirillä.

Kuunneltuaan tarinoitani yksi ryhmäläisistä sanoi: ”No, sä ainakin haluat olla oikeudenmukainen opettaja!” Tuijotin naista ihmeissäni. ”Koska sulle on sanottu, että opettaja lellii sua, sä et ala lellimään ketään.” En tiedä omasta lellimisestäni, oliko se oikeasti ollut todellista. Mutta olin juuri saanut palautetta erään oppilaan vanhemmalta, että olen oikeudenmukainen. ”Niin, kyllä pyrin siihen, kohtelemaan kaikkia tasapuolisesti! Olen utelias erilaisia persoonia kohtaan, enkä ole erityisesti esimerkiksi tyttöjen tai poikien opettaja.”

Tarinan opetus: kuvat sisältävät uskomattoman paljon tarinoita. Ja toisen silmin ja korvin voi alkaa ymmärtää noita tarinoita vielä paremmin. (Tarinankerronnan merkityksestä myöhemmin lisää blogissa esimerkiksi Keravan Opiston Tarinallisuus opetuksessa –koulutusillan 13.4. jälkeen sekä esimerkiksi teoksessa Lupa puhua. Kertomisen voima arjessa ja työssä (PS-Kustannus 2007).)

3. Se, miksi piirustelu opetusmenetelmänä alkoi ylipäänsä kiinnostaa myös koulutusaiheena, juontaa juurensa varmaan myös 6. luokan opettajani Antero Mikkoseen. Hän itse piirsi ja pisti meidät piirustelemaan historian tapahtumia niin, että ne todella jäivät mieleen, myös vuosiluvut, joita esimerkiksi ”hinkattiin” eli painettiin paperille niin monta kertaa, että niistä tuli lihavoidun näköisiä, tai sitten niitä laatikoitiin ja soviteltiin miellekarttoihin.

Mikkosen oppituntia oikein odotti kuvitellessaan, mitä saisimme piirustella vihkoomme seuraavista aiheista, esimerkiksi Kiinan eri dynastioista, niiden ruukkujen kuvioista ja muodoista tai antiikin temppeleiden tyyleistä eri vuosisadoilla. Ehkä näiden 6. luokan historian (maantiedon ja biologian) tuntien ansiosta olen ymmärtänyt, että mitä vain voi kuvittaa ja piirustella, myös kielioppia. Symbolit – ja kirjainlyhenteet – ovat tärkeitä.

Tästä tulikin mieleen, että 6. luokalla harjoittelimmekin muistiinpanotekniikkaa eli keksimme itse toistuviin tekstin sanoihin lyhenteitä. Jo sieltä asti taitaa juontaa juurensa se, että lyhennän pikakirjoituksessa esimerkiksi sanan maailma aina kun mahdollista ”m-a”:ksi. Tämä johti tuolloin jopa oman salakielen keksimiseen ja sivistyssanoista nauttimiseen.

4. Sanaluokkakaupunkitarinasta tuli vuonna 2014 opetuksessani hitti, joka somen ja koulutusten myötä on levinnyt Suomessa ideana perusasteen opetuksessa. Olen kertonut Sanaluokkakaupungin taustaideasta ja toteutuksesta blogissani Doodlaamisesta eli piirustelusta.

Jo ennen sanaluokkakaupungin piirustelua olen toteuttanut Vöyrinkaupungin koulussa Vaasassa aloitellessani opettajan uraani visuaalisen kielioppiseinäkartan, josta näkee kieliopin osa-alueiden suhteet ja termit. Se oli hyvä lunttilappu oppilaille kokeissa menestymiseenJ

Sittemmin aloin piirustella oppilaiden kanssa kielioppihahmoja esimerkiksi tärkeimmistä sijamuodoista. Pääsääntöisesti piirustelu on tapahtunut siten, että jokaisesta ryhmästä on löytynyt ainakin yksi vapaaehtoinen piirustelija, joka lähtee toteuttamaan kuvaa taululle oppilaiden ehdotusten mukaan. Ensin on tietysti käyty termin eli hahmon ominaisuuksia läpi. Tämän metodin etu on ollut ryhmän yhteisöllisyyden vahvistuminen: on yhdessä vähin erin päätetty tyyppi, mikä piirretään. Ilmassa on tällöin paljon naurua ja oivalluksia – sekä perusteluja. Opettaja saa tietoa nuorten maailmasta ja aivoituksista. Oppilas saa osallistumisen kokemuksen, sillä vastuu on yhteinen, millainen tyypistä tulee, ja siitä jää yhteinen muistijälki.

Voi olla, että tämä metodi juontaa juurensa Tampereen yliopistoon, jossa suoritin ainedidaktiikan opintoja. Didaktikkona toimi Marja-Leena Koli, jolta saimme idean vähitellen eteemme piirtyvästä Predikaatti-tikku-ukosta, joka saa sydämen – ja alkaa vasta elää, kun näkee ympärillään persoonia (predikaatti on persoonamuotoinen verbi). Tikku-ukolla onkin kuusi hiuskiehkuraa, jotka symboloivat aktiivisia persoonia, koska ne ovat pystyssä, ja vain yksi hiussortuva, passiivi, ns. seitsemäs persoona, on laskeutunut alas.

Tässä tuore taidonnäyte ”predikaatista” erään 8.luokkalaisen vihosta (luvalla):

Sitten tulikin oivallus. Kun kävimme viime vuonna lauseenjäseniä piirustellen läpi, ymmärsin, että piirustelu voi olla koekysymys ja/ tai vastaus. Tässä koevastaustaidonnäyte silloiselta 8. luokkalaiselta Oskari Kytömäeltä (Selitä objekti piirustellen):

5. Yrittäjäystäväni, fasilitoija Kirsi Joenpolvi tutustutti minut fasilitoinnin maailmaan muutamia vuosia sitten. Ensimmäinen fasilitointitapahtumani taisi olla Helsingissä Otavan Opiston toimipisteellä, ja teemana oli ”epävarmuus”. Olihan se minulle kokemus, kun menetelmänä oli Learning Cafe, jossa ihmiset valitsevat pienryhmän ja lähtevät kiertämään pöytiä, joiden äärellä piirustellaan, sanoitetaan avainsanoin ja symbolein, mitä epävarmuus on opetuksessa ja oppimisessa,  mihin sitä tarvitaan, miksi se on hyväksi jne. Muistan, kuinka saman pöydän ääressä jutteli eduskunnan avustaja, tähtitieteilijä, systeemiajattelusta innostunut ja kirjojakin kirjoittanut Erkki Laitila, näyttelemisestä innostunut yrittäjä jne.

Ensinnäkin erilaiset ihmiset opettavat toisilleen mitä parhaiten, koska tuolloin omat ajatukset joutuvat testiin, muotoutuvat ja hioutuvat, kun ihminen saa uusia näkökulmia ajatella asioita. Yhteinen tieto tulee näkyvämmäksi ja uutta tietoa saadaan, kun sitä jaetaan. Meillä kaikilla on tietoa! Meillä kaikilla on kokemuksemme ja ajatuksemme. Oivalsin myös tämän oman kokemukseni kautta, että me osallistujat olemme samanarvoisia, yhtä arvokkaita titteleistä riippumatta. Pitäisi muistaa jatkossakin törmäyttää erilaisia ihmisiä yhteen, sallia se myös itse opettajana.

Onneksi uudessa opetussuunnitelmassa puhutaan laaja-alaisesta osaamisesta, monialaisesta oppimisesta sekä ilmiöpohjaisuudesta eli tavoitteena on erilaisten rajapintojen tutkiminen ja välillä kenties jopa niiden murtaminen, oppiaineyhteyksien löytäminen ja tukeminen, toisin sanoen myös kokonaisvaltainen, oppilaslähtöinen oppiminen.

Sittemmin olen käyttänyt Learning Cafe´ta joissakin toiminnallisten menetelmien koulutuksissani. Parhaiten se toimii ideoinnin ja aiheen kehittelyn keskusteluriihenä. Opetuksessa olen käyttänyt menetelmää vielä ehkä turhan vähän, mutta esimerkiksi 9. luokan kielitietojakso toteutettiin viime vuonna teemaryhmittäin eli ryhmät muodostuivat kiinnostuksen perusteella, keräsivät ennakkoajatuksensa ja -tietonsa sekä materiaalinsa omaan suureen piirustuspaperiinsa ajatuskartoiksi ja myöhemmin opettivat asian muille. Mielestäni menetelmä toimi loistavasti ja tuntui, että oppilaatkin kokivat menetelmän mielekkääksi, olihan se oppilaslähtöistä, OPS-perusteista opetusta.

6. Visualisointia voi harrastaa tehokkaasti myös mielessä. Siitä sain mainion kokemuksen, kun ystäväni ja kollegani Piia Posti harjoitteli Life Coachiksi. Kirjoittajana minulla on ollut ristiriitaa siitä, mitä kertomusta haluan työstää, kun mielessä on muutamia pitkiäkin romaanin aiheita.
Piia käski minun nousta tyhjässä tilassa ylös ja pistää silmät kiinni. ”Ensin kertomus A”, hän sanoi. ”Mistä aloitat?” Otin pisteen tilassa, seisoin siinä, visualisoin alkukohtauksen. ”Jatka, kun tiedät seuraavan kohtauksen.” Jatkoin, ja siirryin ja jatkoin (visualisoin) ja siirryin. Matka jatkui kuin tanssi. Askeleet tuntuivat kevyiltä. Siirtymät innostivat: joo, tiedän!

”Sitten kertomus B. Sama juttu, mistä aloitat?” Piia jatkoi kyselyään. Askelistani tuli epävarmempia, suunnista hapuilevampia. Itsestäni tuntui, että mietin liikaa ja olin epävarma suunnista. Siirtymät olivat vaikeita. ”Näyttää selkeältä, kummasta tarinasta sinun on helpompi kirjoittaa, kumpi tuntuu selkeämmältä”, Piia sanoi. No, itkuhan siinä tuli.

7. Visuaalisuutta saa helposti opetukseen käyttämällä kuvakortteja, itse kerättyjä kuvia tai postikortteja. Tuore esimerkki on teoksen Huomaa hyvä! Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa (PS-Kustannus 2016) oheismateriaalin luonteenvahvuuksiin liittyvät toimintakortit, joista tätä kirjoitin edeltävän blogikirjoituksen. Olen käyttänyt näitä kortteja jo muutaman kerran opetuksessa ja muutamassa koulutuksessa tutustumisharjoituksena. Ihmiset ovat olleet kiinnostuneita korttien sisältämistä teksteistä ja kuvista sekä kertoneet mielellään itsestään niiden avulla. Nämäkin kortit ovat siis toimineet!

Noin vuosi sitten käymäni vuoden kestäneen Ryhmänohjaus ja kasvatustaidot –koulutuksen viimeinen harjoitus oli sellainen, että pienryhmä haki valtavasta korttimäärästä kullekin ryhmän jäsenelle sopivaksi katsomansa kortin.

Minä sain seuraavanlaiset kortit, joille yhdessä nauroimme rankasti. Siinä on maatalon emäntää, joka pistää toimeksi, elämästä nautiskelijaa, joka antautuu elämälle, Lumikkia, joka kokoaa ympärilleen pikkukuuntelijoita ja leikkimielistä Vaahteranmäen Eemeliä. Kyllä teki hyvää nauraa näille korteille – ja vieläpä yhdessä!

Tämän kirjoituksen II osassa käydään läpi, mitä tapahtui 9.3.2016 Keravan Opiston koulutuksessa Visuaalisuus oppimisessa. Pysy kuulolla!

Opettajainkokouksen alku. Kuulutus: ”Kaikki aulaan, koko henkilökunta!”

Ihmisiä alkaa parveilla  ympärilläni. Mitä nyt? Huomaan, kuinka TYHY-henkilökunta teippailee selkääni kertakäyttölautasta ja ojentaa minulle tussin.

”Teillä on viisi minuuttia aikaa! Kirjoittakaa jotain positiivista toisesta toisen selkään.”

Katselen ympärilleni. Ajatukseni: Enhän minä näitä tunne, vaikka olen ollut talossa vuosia. Juuri nämä ihmiset toimivat eri puolilla, emmekä me juuri arjessa kohtaa.

Apua! Kuka vieras kirjoitti selkääni. Mitä hänkin minusta tietää? No, onneksi tutumpia on välissä. Eräs hymyilee veikeästi ja naurahtaakin, kun on kirjoittanut jotain minulle. Kirjoitan, minkä kerkeän, ja niin monelle, kuin ehdin. Aika kulkee nopeasti.

Repäisemme lautaset selistämme käteemme. ”Kanssasi on mahtavaa ideoida. Positiivinen. Ideoija. Luova hullu. Iloinen. Uudistaja. Positiivinen. Aurinko!”

Hymyilen. Kiitos. Tämä muistetaan vielä pitkään. No, tästä tapahtumasta on jo vuosi. Veikkaan, että monella muullakin on lautanen tallessa kaapin perukoilla, jollei ihan liimattuna oman lokeron oveen.

Toivottavasti tästä esimerkistä säteilee vahvuuspedagogiikan voima. Nyt luonteenvahvuuksien opettamisesta ja käsittelemisestä on kirjoitettu suomeksikin kirja.

Tein teoksesta elämäni toisen kirja-arvion, ja se julkaistiin Opettajain Tietopalvelun kirjablogissa:

https://www.opettajantietopalvelu.fi/openkirjablogi.html otsikkonaan Jokaisen vahvuudet kirkkaiksi.

Liitän blogitekstini myös tähän.

Lotta Uusitalo-Malmivaara ja Kaisa Vuorinen: Huomaa hyvä! Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa (PS-Kustannus 2016)

Jokaisen vahvuudet kirkkaiksi

Hyvinvointi on opittava asia, ja luonteenkasvatus kehittää hyvinvointia, väittävät teoksen Huomaa hyvä! Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa kirjoittajat Lotta Uusitalo-Malmivaara, FT, erityispedagogiikan dosentti ja yliopiston lehtori sekä Kaisa Vuorinen, KM, erityisluokanopettaja ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. He osuvat uuden opetussuunnitelman ytimeen, positiiviseen psykologiaan ja vahvuuksien tunnistamiseen uudistuvan pedagogiikan lähtökohtana.

Heidän kirjoittamansa teos on pioneerityö Suomessa, hyvä avaus pitkälle, jatkuvalle matkalle, jonka teoksen lukija tai teokseen liittyvien toimintakorttien kokija saa kokea.Jatkuva matka on löytöretki itseen ja ihmisiin ympärillä, ja matkanteko voi helpottua sekä keventyä teoksen ansiosta. Miten se on mahdollista?

Akateemiseen kehittymiseen tarvitaan ei-kognitiivisia taitoja, kuten motivaatiota, uteliaisuutta, itsesäätelyä ja sinnikkyyttä, kerrotaan teoksen johdannossa. Itsesäätelyn ja sinnikkyyden on todettu ennustavan koulumenestystä älykkyysosamäärää enemmänDuckworthin ja Seligmanin (2005) mukaan. Tiedonjanoinen lukija kiinnostuu: mitä on itsesäätely ja sinnikkyys ja kuinka niitä harjoitetaan?

Selvää on, että teoksessa esitellään luonteenvahvuuksia, niiden käyttöä ja säätelyä, ja hyvin selkeästi ja kiinnostavasti esitelläänkin. Toimintakorteissa on ensin kysymyksiä liittyen luonteen vahvuuteen, vahvuuden luonnehdinta sekä lopuksi osio, jossa vinkataan, miten vahvuutta voi käyttää ja vahvistaa.

Teoksen toisessa osassa, jossa keskitytään luonteenvahvuuksiin keskittyvän opetuksen aloittamiseen ja luonteenvahvuuksien esittelyihin ja harjoituksiin, on ensin vahvuuden luonnehdinta tiivistettynä, sitten kiteytyksiä, miten vahvuus näkyy ulospäin, sen jälkeen monta sivua vielä luonnehdintaa, jakso, jossa kerrotaan, miten kutsua vahvuutta enemmän esille, harjoitusjakso sekä inspiroiva lähdeluettelo.

Mihin me tarvitsemme vahvuuksien tunnistamista? Tekijät väittävät, että ihmiset, jotka tunnistavat omat vahvuutensa ja osaavat valjastaa ne oman elämänsä voimatyökaluiksi, saavuttavat elämässään toivottavia ja myönteisiä asioita. Koulun tehtävänä on auttaa lapsia ja nuoria tavoittamaan oma potentiaalinsa sekä kirkastamaan omat vahvuudet. Positiivisen pedagogiikan tavoitteena on ennaltaehkäistä että mahdollistaa. Uskon tekijöiden filosofiaan: se, mihin me kiinnitämme huomiota, lisääntyy.

Teos on tuhti tietopaketti vahvuusopetuksesta. Onneksi teosta voi käyttää sieltä täältä hyödykseen aina tarpeen mukaan. Esimerkiksi toisen osion eri luonteenvahvuuksia voi harjoitella yksi kerrallaan siinä järjestyksessä kuin katsotaan tarpeelliseksi tai tilanteeseen sopivaksi. Itse aion lähteä liikkeelle kokonaiskuvasta ja korteista, joiden avulla oppija pääsee tunnistamaan omia vahvuuksiaan.

Muutaman tunnin kokemuksen perusteella olen saanut oppilailta seuraavanlaisia kommentteja:

·        Kivat kortit. Kun hoksaa, että hei, mähän oon tuommonen, tulee hyvä olo. Hoksaa, että mussakin on jotain hyvää. Tulee voimaannuttava kokemus. (Muut nyökyttelivät, 8.lk)

·        Kortteja voi käyttää monella lailla toiminnallisesti. Niitä voi näytellä ja muut arvaavat, ja pienryhmä voi tehdä esityksen kustakin luonteenvahvuudesta. Kortin kuva voi olla lähtökohtatilanne. Muut arvaavat, mitä luonteenvahvuutta esityksessä erityisesti käsiteltiin ja sitten aiheesta keskustellaan. (9.lk)

·         Korttien kuvat ovat yläkoululaisille lapsellisia. Aihe on hyvä ja tärkeä. (8.lk)

·         Kortit toimivat paremminkin terapiassa kuin äikän tunnilla moduksissa. (8.lk)

Ilmiöpohjainen oppiminen on uuden opetussuunnitelman mukaista toimintaa. Opettaja on jo sitä mieltä, että luonteenvahvuuksia voi käsitellä modusten, erilaisten verbien ilmaisutapojen, yhteydessä.

Olin levittänyt kortit ympäri luokkaa pulpettien päälle. Oppilaat kiertelivät luokassa ja löydettyään oman vahvimman vahvuutensa, jäivät kortin luo. Heijastin taululle modusneliapilan, ristikon, johon on kuvattu kaikki neljä modusta esimerkkeineen (indikatiivi – tositapa, konditionaali – ehtotapa, imperatiivi – käskytapa sekä potentiaali – ehtotapa), modukset oli käyty läpi aiemmin. Ruudukko oli samalla luokan pohjapiirros. Kaikki ne, jotka olivat jonkun tietyn moduksen alueella, alkoivat jutella mistä vain vieruskaverien kanssa muistaen oman vahvuutensa, josta myös sai jutella.

Tämän jälkeen lisäsin modushaasteen: tuli käyttää mahdollisimman paljon modustaan puheessa. Esimerkkinä annoin kiitollisuus-kortin, joka juttelee rohkeus-kortille, molemmat olivat käskytapoja. Mistä vain sai jutella, jos vain käytti mahdollisimman paljon modustaan, myös korttien kuvat kannatti muistaa. Sitten lähdimme kiertämään luokkaa kukin oman ryhmäneliönsä kanssa keskustellen eri moduksissa.

Olin tyytyväinen, kun oppilaat näyttivät unohtuvan korttien pariin keskustelemaan, vaikka tunti oli lähetä loppuaan. Olin myös tyytyväinen siihen, että oppilas pääsi ajattelemaan ja käyttämään moduksia käytännössä, vaikka modusharjoituksena tämä oli haastava. Oppiainerajoja ei rikota, ellei oppilas – ja opettaja – saa kokemusta ja totu erilaisiin oppiaineyhdistelmiin.

Teoksesta on iloa moneen menoon. Teoksessa on kattavan teoriapohjan lisäksi paljon esimerkkejä ja harjoituksia jo itsessään, mutta listaanpa, mihin omasta mielestäni voisin ajatella teosta käyttäväni ja käytettävän perusopetuksen lisäksi:

–          opettajainkokoukset, yt:t (opettajien vahvuudet esille)

–          vanhempainillat ja –kokoukset (vanhempien ja oppilaan oma näkökulma lapsen tai nuoren vahvuuksiin)

–          erityistuenpäätökset ja muut oppilashuoltoon liittyvät kehityskeskustelut, oppilastapaamiset (tuetaan oppilaan identiteettiä lähtökohtana oppilaan vahvuudet)

–          luokanvalvojan tunnit (alamme käydä läpi teoksen harjoituksia)

–          äidinkielen, kirjallisuuden sekä ilmaisutunnit (erityisesti teoksen s. 87-93 harjoitukset)

–          kotona, arjessa

–          opettajien vertaismentorina ja toiminnallisten menetelmien kouluttajana

Luettuani teoksen olen huomannut, että se alkoi vaikuttaa heti käytökseeni. Omasta mielestäni olen suhtautunut oppilaisiin entistä ystävällisemmin ja ymmärtävämmin. Käytän enemmän hyväkseni vahvuuttani: uteliaisuutta.

Teoksen tekijät käskevätkin: ”Huomaa hyvä, rakenna elämäsi vahvuuksille ja näytä se muille!” Kyse ei ole mistään liirumlaarumista, vaan oikeasti oikeassa elämässä voimaannuttavasta pedagogiikasta, ihmisenä kasvamisesta yhdessä, ja siihen tämä teos on oiva apuväline.

Sain ilon ja kunnian osallistua Keravan opettajien veso-koulutuslauantaipäivään yhtenä työpajan vetäjistä 24.10.2015. Kolmeen puolen tunnin toiminnalliseen ja toivomusten mukaan kinesteettispainotteiseen kielen rakenteiden maistiaishetkeeni osallistui yhteensä kymmenisen miestä. Pajan nimi oli Toiminnallinen kielen oppiminen – liikkuvaa kieltä.

En haluaisi ylipäänsä ajatella asioita sukupuolen kautta, mutta näihin koulutuksieni harvinaisiin vieraisiin ja heiltä saatuihin kommentteihin on mielenkiintoista tarttua. Luulen myös miehiltä saatujen palautteiden kiinnostavan muitakin.

Esittelimme itsemme ja koulumme liikkeen kautta, samoin suurensimme tai pienensimme ringissä pajaantulotuntemuksiamme, etsimme ja keksimme niihin vertailuasteita eli positiiveja, komparatiiveja ja superlatiiveja. Tervapadassa reagoimme eri sanaluokan sanoihin, ja pilkkukaratessa opiskelimme alistuskonjunktiot niitä kuvaavin liikkein ja testasimme opittua lausein. Yhdessä pajassa ehdimme aikamuotokättelynkin, pariharjoituksen, joka liikkeineen ilmentää aikamuotojen ulottuvuuksia. Lopuksi kiteytimme ja perustelimme tuntemuksemme väripaperipalautteen ja paikanmerkitsemisharjoituksen kautta.

Ensimmäisessä pajassa mukana oli viisi miestä. Huomasin, kuinka yhtä miestä kismitti loppupalautteiden yhteydessä. Pyysin häntä ärräämään tuntemuksensa ääneen. ”Ei ollut mun paja. Liikaa leikkimistä. Ei vaan ollut mun paja. Liikaa melua. Parempi vaan, jos opettaja opettaa katederilta ja luokka kuuntelee hiljaa.” Naurua.

Kiitin miestä, ymmärsin häntä. Puolustin kuitenkin itseäni ja sanoin, etteivät kaikki toiminnalliset harjoitukset ole leikkejä, on myös piirustelua, visualisointia, pelejä, tarinan kerrontaa jne. Huomasin myös toisen miehen, joka ei myöskään ollut tuntenut itseään kotoisaksi ilmeistä päätellen. Kyselin –  tämä tuli alitajunnasta – että kuka olikaan ollut se, joka oli uskaltanut käyttää liikkuessaan lattiatasoa pyörimällä sinne. Mies oli juuri ollut tuo mies. Hän ei alkanut sen enempää omia tuntemuksia perustelemaan, vaan kiitti minua hyvästä ohjauksesta ja antoi aplodit, johon muut yhtyivät.

Pajassa oli kuitenkin kolmas mies, joka oli jo Tervapadan kohdalla sanonut, että”tämähän syvenee koko ajan”. Ja lopuksi tuo mies sanoi jotenkin tähän tapaan, että”helvetin kautta onneen, nää menetelmät on sellaisia”. Taas yhteistä naurua.

Toisessa Keravan pajassa oli yksi mies, joka tuntui hehkuvan onnea koko loppupäivän. Aina kun näimme, hän tuli juttelemaan jotain positiivista liittyen pajaan. Heti pajan lopussa hän sanoi: ”Jotain lämpeni minussa. Jotain lähti liikkeelle. Oli hyvä huomata, kuinka lukossa on, mutta sitten aloin lämmetä. On hyvä olla joskus oppilaan asemassa. Olin alussa ihan pihalla. On hyvä käydä omalla epämukavuusalueella.”

BINGO! Siinä se oli, kommentti, jonka tulen muistamaan ehkä koko loppuelämäni. Myös nuo ilmeet, eleet ja lämpö, rehellisyys, aitous, avoimuus, mitä mies sanoillaan viestitti, lämmittivät mieltäni.

”Suomalaiselle miehelle, tiedäthän, ei ole helppo liikkua tällä tavalla”, hän selitti heti pajan jälkeen ja minä nyökytin: en oikeasti ollut ennen ajatellut asiaa – ainakaan kovinkaan paljon.

Sopotin vastaukseksi jotain tottumattomuudesta, harjoittelun ja/tai kokemuksen puutteesta.

Mutta entäs sitten Seinäjoella Liikkuvan koulun seminaarissa 8.- 9. 2014 saamani palaute – luultavasti liikunnanohjaajalta- : ”Tykkäsin kovasti (tunnin) pajastasi. Lähdit hitaasti liikkeelle, lämmitellen, niin oli helppo tulla mukaan. Tavallisesti olen hyvin ujo, mutta nyt ohjasit niin, etten ahdistunut.”

Seinäjoella kolmeen tunnin mittaiseen pajaan oli joka kerralla osallistujissa melkein yhtä paljon miehiä kuin naisia, ellei tasan yhtä paljon, ja nauru raikui. Koululiikunnan kehittäjä Juha Virtanen Lounais-Suomen Liikunnasta ja Urheilu ry:stä sanoi minulle pajan jälkeen, että tällaista toimintaa pitäisi olla jokaisessa Suomen koulussa, ja liikuntaa mukana kielen oppimisessa. Olen tietysti samaa mieltä.

Vetäessäni Hyvinkäällä Tapainlinnan koulussa 13.3.2014 lähinnä luokan- ja alakoulun kielten opettajille kolmen tunnin mittaisen pajan, ainoa miesosallistuja kommentoi, että”olen positiivisesti yllättynyt. Paja oli parempi, mitä odotin. Mukana oli monia, sovellettavia harjoituksia, joita voin käyttää opetuksessani.”

Olen tavannut koulutuksissani myös muutamia muitakin miehiä kuin nämä mainitsemani, esimerkiksi Otavan Opistolla Helsingissä 28.10.2014 toiminnallisten menetelmien koulutuksessa sekä Viron Kuresaaressa Viron suomen opettajien kesäseminaarissa 2015.

Ainakin yhden yhteisen havainnon voin tehdä: hyvin – ellei hyvinkin reippaasti – ovat miehet joukossa liikkuneet. Liikkuminen ja liikkeen ottaminen mukaan opetukseen ei taida  olla sukupuolikysymys – ei ainakaan perusopetuksessa oppilaitteni keskuudessa.

Kiitos kommenteista, läsnäolosta, heittäytymisistä niin miehet kuin naisetkin – viimeksi tänään 5.11. 2015 Espoon pedagogisessa iltapäivässä, jossa mukana oli yksi mies, jolla tuntui olevan positiivinen mieli.

– sekä mitä ja miten draamassa opitaan?

Olen myös vertaismentoriopettaja eli Verme. Olemme ryhmäni kanssa suunnitelleet menevämme piakoin merenrantakävelylle. Aloin heti mielessäni miettiä, miten voisin toiminnallistaa ja osallistaa kävelijät muutenkin kuin vain keskustelun ja kävelyn kautta.

Aloin miettiä henkilökohtaisten merkitysten näkemistä maisemassa sekä maiseman merkitsemistä luonnonmerkein, eli ns. tilataideteoksien tekemistä polkumme varteen luontoa vahingoittamatta. Nämä olivat ensimmäisiä ajatuksiani, kunnes…

tuttavani ja yrittäjä Vilma Mutka kertoi dialogikävelystään Facebookissa. Tiimiakatemian kysymyspatteristosta (Motorola-nimellä alun perin kehitetty kysymyspatteristo projektiarviointiin) löytyvät hienot kysymykset myös meidän ryhmämme käyttöön:

Mikä meni hyvin?

Mitä kehitettävää?

Mitä opin?

Mitä vien käytäntöön?

Nämä kysymykset sekä maiseman ihailu varmasti tulevat riittämään, ja saman tien minua alkoi naurattaa kovasti omat keppien siirtely –ajatukset. Mutta ehkä ne eivät sittenkään ole hullumpia. Nimittäin kun avasin Hannu Heikkisen teoksenDraamakasvatus – opetusta, taidetta, tutkimista! (2005) tutkiakseni draamassa oppimista, silmiini pompahti seuraava teksti sivulta 35:

Halusin siis tutkia, mitä, miten ja miksi draamassa opitaan osatakseni vastata draaman hyödyllisyyttä koskeviin kysymyksiin. Ykköskriteeriksi seuraavien viiden lähteen tutkimisen ja tiivistämisen kautta minulla nouseekin draaman käyttämiseen opetuksessa se, onko se luontaista ohjaajalle sekä ohjattaville. Ohjaaja saattaa tuntea ryhmänsä. Itse en tunne Verme-ryhmääni vielä kovin hyvin, mutta koska minulle on luontaista ja minua kiehtoo draaman, toiminnan, avulla oppiminen, ajattelin teettää heillä kävelymme jälkeen ”tunteen merkitsemisen” tarkoituksena voimauttaa osallistujaa.

Tänään harjoittelin itse ”tunteen merkitsemistä”. Halusin kuvaani lehdistä tehdyn sydämen. Kun värkkäsin omaa tilateostani, huomasin, että sen nimeksi tuli Harmonia. Olen oppinut, että jokaisella asialla elämässä on kääntöpuolensa. Vihreä sydän keskellä on elämän symboli.

Kokemuksellisuus, osallistuminen mahdollistaa kokemuksieni mukaan syväoppimisen, vahvistaa sitä.

Seuraavaksi tiivistelmäni viidestä eri lähteestä koottuihin ajatuksiin siitä, mitä, miten ja miksi draamassa opitaan – miksi draamaa kannattaa käyttää opetuksessa:

I Dice – Drama improves Lisbon Key Competences in Education

project info: www.dramanetwork.eu   EU-project 2008-2010

Draamassa oppiminen

1. itseluottamus ja positiivinen suhtautumistapa kehittyy

2. ongelmanratkaisukyvyt ja oma aktiivisuus kehittyy

3. stressin sietokyky sekä huumorintaju kehittyy

4. empatian kyvyt ja suvaitsevaisuus kehittyy

5. rohkaisee käyttämään luovuutta ja johtaa

Jos draamaa ja teatteria on lukujärjestyksessä, se johtaa

1. työllistymisen nopeutumiseen

2. kaikkien taitotasojen kohoamiseen kasvatuksessa ja koulutuksessa

3. aktiivisempiin, innovatiivisempiin, luovempiin ja kilpailukykyisempiin kansalaisiin

II Owens & Barber: Draamakompassi – prosessidraaman suunnittelu, käytännön työskentely, arviointi ja reflektointi(Draamatyö, 2010)

Draama opetuksessa, Miksi käyttää draamaa opetusmenetelmänä (10-11, 2010):

Draamaa kannattaa käyttää opetuksessa, koska

1. annetaan mahdollisuus ”ottaa leikki vakavasti” ja mahdollisuus oppia siinä

2. jos se motivoi oppijoita toimimaan

3. se voi edistää ”laadullista oppimista” eli se tarjoaa mahdollisuuden hyödyntää erilaisia oppimistyylejä, toimintoja ja ryhmätyön muotoja

4. draamaprosessi voi voimaannuttaa: oppijakeskeisyys toteutuu sosiaalisen ja kollektiivisen taidemuodon kautta; draaman käyttäminen on demokraatista ja kriittistä toimintaa, joka pyrkii kehittämään yksilöllistä ajattelua (mitä tieto on, kuka sitä tuottaa ja kuka siitä hyötyy; oma ajattelu suhteessa ryhmään ja erilaisiin mielipiteisiin)

III Sinivuori, P. & T.: Esiripusta arvoihin – toiminnallinen draamakasvatuskirja (2007)

Suomessa draamakasvatuksen oppimiskäsityksiä ja –prosesseja ovat viime aikoina tutkimuksissaan erityisesti pohtineet mm. Sava (1993), Heikkinen (2002, 2004 ja 2005), Sinivuori (2000 ja 2002), Ostern (2000, 2001, 2003), Rusanen (2002), Toivanen (2002), Astikainen (2003) ja Laakso (2004). (2010, 15)

Suunnittelu- ja oppimisalueiden arviointimalli (Sinivuori, 2002 (väitöskirja)):oppiminen draamassa

1. Taitotieto omasta työskentelystä (oppiminen draamassa)

– oppija havaitsee itse oppimisensa ja uudet oppimistarpeet omasta työskentelystä

2. Käsite- ja mielikuvatieto teatterista ja draamasta (oppiminen draamasta)

– oppija pääsee rakentamaan omaa esteettistä merkitysjärjestelmää (taustalla erityisesti aisti- ja elämyskokemukset)

– oppija hahmottaa itsensä oman oppimisensa omistajaksi prosessin kussakin työvaiheessa suhteessa kokonaisuuteen ja työryhmään; oppii sijoittamaan oman draamallisen ja taiteellisen työskentelynsä laajempiin teatteri- ja kulttuurikehyksiin

3. Elämys- ja vuorovaikutustieto (oppiminen draaman avulla)

– oppija tutustuu arvoihinsa; draamassa perusarvoja tutkimalla pyritään ymmärtämään sosiaalisia yhteyksiä, lähimmäisyyttä ja maailmaa sellaisena kuin se on ja sellaisena kuin sen pitäisi olla

– oppija tutustuu oppimismotiiveihinsa, joita ovat esimerkiksi onnistumiskokemukset ja myötäelämisen tarve, halu oppia uutta, mielikuvituksen ja ilmaisutaitojen kehittäminen, viihtyminen ja terapeuttiset vaikutukset

(Sinivuori, P. & T. 2010, 15-17)

IV Sinivuori, P. & T.: Esiripusta aplodeihin – opas harrastajateatteriohjaajille ja ilmaisukasvattajille (Atena 2.p. 2001, 13)

Teatteri-ilmaisun tavoitteet kertovat oppimisalueista, joita ovat

–          itsenäinen työskentely ja ryhmätyöprosessi

–          itseilmaisu ja viestintä

–          mielikuvituksen ja mielikuvien käyttö

–          eläytymiskyky ja toiminnan syys-seuraussuhteiden havaitseminen

–          toisen kunnioittaminen, kuunteleminen, keskittyminen

–          yhteistyökyvyt, vuorovaikutustaidot, rohkeus ilmaista itseään

–          kuvittelukyky

–          ympäristön tutkiminen aisti- ja tunnekokemusten sekä intuition avulla

–          kyky toimia erilaisissa tilanteissa

–          oppia havaitsemaan ja tulkitsemaan ihmisen kokonaisviestintää

–          kehittää kykyä ymmärtää teatterin taiteellista luomisprosessia ja vastaanottaa teatteritaidetta

Teoksessa lähdetään siitä ajatuksesta liikkeelle, että ihminen on tietoinen omasta oppimisestaan ja on näin ollen itse oman oppimisensa paras asiantuntija. (2001, 21)

V Heikkinen, H.: Draamakasvatus – opetusta, taidetta, tutkimista! (Minerva, 2005)

Miten draamassa opitaan? Lähtökohtana Heikkisellä on näkemys siitä, että draama on oppimista, taidetta ja tutkimista (2005, 33):

1. Oppiminen on merkitysten tarkastelua ja luomista yhdessä.

2. Taide on muodon antamista ja muodon tutkimista.

3. Tutkiminen on ”toimimalla ajattelua” ja teorian tekemistä näkyväksi.

Draaman oppimiskäsitys pohjautuu kokemukselliseen oppimiseen ja pragmatismiin: keskustelu, tutkiminen, rakentaminen, leikki ja näytteleminen sekä taiteellinen ilmaisu ovat luontevia tapoja tarkastella opittavaa ainesta. (2005, 37)

Yhdessä pohtien huomaa, että on muitakin käsityksiä asioista kuin omat ja saa laajennettua omaa ajatusmaailmaansa. (2005, 38) (vrt. Ostern 2003, taiteellinen oppiminen draamassa)

Oppiminen on asioiden yhdistelyä, oivaltamista ja kokeilemalla oppimista. Tekemisessä täytyy olla ajatus, tavoite ja yhteys johonkin kokonaisuuteen. Asiat jäävät paremmin mieleen, kun osallistuu tekemällä – tosin sitten tarvitaan analyysiä. (2005, 38)

Erkki Laakso (2004): oppimispotentiaalin kuusi taitoa ja tietoa (Heikkinen 2005, 38-39)

1. ammatillinen oppiminen (kyky tehdä ja ohjata draamaa)

2. oppiminen muodosta (genret/ työtavat)

3. oppiminen sisällöstä (teemoja koskeva oppiminen)

4. henkilökohtainen oppiminen (itsereflektio)

5. sosiaalinen oppiminen (luottamus, ryhmädynamiikka)

6. taiteesta oppiminen (sisällön ja muodon suhde)

Hamilton (1992), Neelands (2000) ja Kempe (1997):

Draamakasvatuksessa opitaan

1. itsestä

2. sisällöstä

3. draamasta

Draamassa opitaan mm. (Heikkinen 2005, 40):

1. käsiteltävien sisältöalueiden teemoja ja faktoja ja niiden tarkastelua

2. toisten empaattista ymmärtämistä

3. erilaisten näkemysten saamista teemasta ja niiden käsittelystä

4. integrointia toisiin oppiaineisiin ja kokemuksien kautta testailemaan ideoita erilaisissa konteksteissa

5. samalla opitaan myös ”ei-draamallisia” työtapoja: esiintymistaitoja, aputaitoja, kuten ohjaamista, valaisua, lavastusta, kontekstiin sopivaa kielitaitoa, omia kriteerejä ja valintakykyä, kykyä rakentaa toimintaa ja valita ryhmälle sopiva konteksti, kykyä tunnistaa erilaisia draaman työtapoja ja muotoja ja kykyä reagoida niihin

Oppimista tapahtuu, kun sitoudutaan sisältöön (aihe) ja sen tutkimiseen.

Palauteen saamisen ja antamisen valmiudet ovat keskeisiä. (2005, 43)

Kulttuurisen jakamisen tilaan liittyvää oppimispotentiaalia selitetään terminesteettinen kahdentuminen avulla, jolloin tiedostetaan, että

1. roolihenkilö tiedostaa olevansa roolissa

2. fiktioon osallistujat ymmärtävät, että esityksellä on oma aikansa (realistinen) ja aika näytelmän sisällä (milloin esitys tapahtuu, mihin aikaan se sijoittuu)

3. miten tila rakennetaan ja sovitaan (esimerkiksi pulpetti on kivi) (2005, 43-48)

Opettajan olisi ohjattava oppilaat luovaan prosessiin henkilökohtaisen panoksen kautta (2005, 49).

Janinka Greenwood (1999, 2001): draamakasvatuksen eri genreissä toimiminen, mukaan lukien prosessidraama, näytelmän kirjoittaminen ja esittäminen, saavat oppilaat aktiivisiksi oman kulttuurinsa tutkijoiksi ja tulkeiksi. (2005, 49)

Draamaa tarvitaan kasvatuksessa, koska ihmisille on luonteenomaista ja tärkeää päästä kertomaan omia tarinoita ja kuunnella toisten tarinoita. (2005, 49)

Draamakasvatus avaa mahdollisuuden löytää itseään ja kasvaa oman elämänsä subjektiksi. Koska draama voi antaa lapselle ja nuorelle äänen, vapauttaa häntä toimimaan, näin tapahtuu voimaantumista lisääntyneen itsetuntemuksen ja itsevarmuuden myötä. (2005, 50)

Olisiko siis aika ottaa draaman leikillinen vakavuus ja vakava leikillisyys kouluissamme tosissaan?

Toiminnallisia menetelmiä kielen oppimiseen 7.9.2015 3h klo 17.30-20

Järjestäjä: Keravan Opisto ja Ksero

Kouluttaja: FM, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Nina Maunu

Koulutuksen alkupuolella muodostettiin Nurkat-nimisen tekniikan avulla pienryhmät (A-D), jotka miettivät kysymyksiä erilaisiin toiminnallisiin lähestymistapoihin liittyen.

Ryhmien kysymykset liittyen toiminnallisiin lähestymistapoihin kielen opiskelussa:

A) Piirustelu

– ideoita, miten voi käyttää?

– Onko niin, että piirros -> sääntö? Eli kehitetään sääntö?

– Kuinka hyvin pitäisi osata piirtää?

– Riittääkö itsekeksimät symbolit?

– Miten kielioppia tai kielen rakenteita voidaan visuaalistaa?

– Miten piirustelua voi hyödyntää muistiinpanoissa?

– Miten muistiinpanoja voitaisiin tehdä toiminnallisesti?

– Miten rohkaista aikuisia piirtämään?

Jo muutamia vastauksia:

–         Täytyy järjestää tähän koulutus/ koulutuksia, joissa kerätään ideoita ja harjoitellaan tekniikoita. Ei tarvitse osata piirtää. Ajatus viivan/piirustelun takana on tärkeintä.

–          Ideoita ja lähteitä löytyy mm. Kuvitellen-sivustolta, Facebookin Toiminnallisen kieliopin ryhmän tiedostosta Doodlaus – tarinallistaminen – dialogi sekä blogin Ninan jutinoita tekstistä Doodlauksesta eli piirustelusta.

–         Aikuisille soveltuvat vähän eri tekniikat kuin lapsille, vaikka piirustelumenetelmissä on paljon potentiaalia ikään katsomatta. Olen nähnyt piirustelua käytettävän aikuisten kanssa menestyksellisesti erilaisissa tilaisuuksissa, esim. teemapajoissa, joissa etsitään ja kartoitetaan ideoita ja linjoja, yhteisiä suuntaviivoja toiminnalle. Näin on saatu aikuiset osallistumaan ja kokemaan ”oppimistilanne” omakohtaiseksi. Usein aikuisten tilaisuuksissa on piirustellen rakennettu yhdessä tietoa, tehty ns. ”karttoja” oppimispoluista, ideoista ja ajatuksista. Näin teemasta on kiteytetty olennainen esille.

B) Tarinallistaminen/ Tarinallisuus

– Miten käyttää oppilaiden omia tarinoita (tarinateatterin kanssa)?

– Miten tuen tarinoiden kehittelyssä oppilaita, joilla on kielellisiä erityisvaikeuksia?

– Miten saada oppilas ymmärtämään oppi tarinan takana?

– Esimerkkejä kielioppitarinoista? Voiko esim. epäsäännölliset verbit opettaa tarinallisesti?

– Tarinallisuus = mitä konkreettisia harjoituksia on jo valmiiksi?

– Millaisia harjoituksia voisi tehdä alakoululaisten kanssa?

Tarinallisuudesta voisi pitää oman kurssi-illan.

Jo muutamia vastauksia:

–         Kyllä, tarinallisuudesta kannattaisi pitää oma kurssi-ilta. Itse olen liittänyt paljon piirustelua ja tarinallisuutta yhteen sekä käyttänyt draamatekniikoita avatakseni oppilaiden assosiaatio-, tunne- ja aistikanavia sekä perehtyessämme tarinan rakenteeseen, tarinan kaareen. Myös kysymystekniikoilla voi päästä alkuun, ks. esim. Ninan jutinoita –blogin teksti Kysymysten tekemisen tärkeydestä.

–         Miten saada oppilas ymmärtämään oppi tarinan takana? Keskustelemalla, kyselemällä (mikä on tarinassa tärkeää/ tarinan elementit/rakenne)? (Ja taas tulee mieleen myös piirustelu apuvälineenä.)

–         Tarinallisuuden käyttöön liittyy jo paljon lähteitä, ks. esim. FB:n Toiminnallisen kieliopin tiedosto Doodlaus – tarinallistaminen – dialogi.

C) Draama

– Miten saan korkeasti koulutetut, hitaasti lämpenevät aikuiset innostumaan draamallisesta oppimisesta?

– Miten toimivat harjoitukset pienessä/ ahtaassa tilassa ja lyhyessä ajassa?

– Miten ilmaisuharjoitus kieliopin opetuksessa toimii niin, että koko tunti ei mene sähläilyyn?

Jo muutamia vastauksia:

–         Draama-sana ymmärretään vielä usein aikuisten keskuudessa yksioikoisesti, että se tarkoittaisi pelkästään näyttelemistä tai roolin ottamista. Näin ymmärrettynä draaman käyttäminen ja draamaharjoituksiin osallistuminen vaatisi taitoa, tahtoa sekä rohkeutta heittäytyä, leikkimielisyyden lisäksi. Kaikilla ei ole ”tällaiseen halua ja/tai tarvetta”.

Itse ymmärrän draaman laajasti ilmaisu- ja vuorovaikutusharjoituksina. Draaman kenttä on täynnä erilaisia tekniikoita (lajeista puhumattakaan). Esimerkiksi jos ihmisiä pyytää seisomaan janalle jonkun kysymyksen mukaan, se on jo osallistavaa ja tietyllä tavalla draamallista toimintaa: ihminen tekee valinnan (roolistaan ja asemastaan, ja näkee valinnan kautta suhteensa muihin valitsijoihin sekä rupeaa muodostamaan mielipidettä omasta asemastaan). Esimerkiksi jana voisi muodostua niin, että janan toiseen päähän sovitulle janaviivalle menevät seisomaan ne, jotka pitävät kirjoittamisesta ja toiseen päähän ne, jotka eivät pidä kirjoittamisesta itseilmaisun muotona. Jana-tekniikan avulla voidaan kätevästi (eri tekniikoin) muodostaa ryhmiä työskentelemään esimerkiksi jonkun kysymyksen tai teeman parissa. Tärkeää on osallisuuden ja ryhmään kuulumisen kokemus, joka perustuu myös omaan valintaan.

Olen vetänyt draamaharjoituksia myös ahtaissa luokissa. Aina ei tarvitse raivata luokkaan tyhjää tilaa. Pöytien vieressä käytävällä seistenkin voi saada paljon aikaan. Tilan voi etsiä muualtakin kuin luokasta – liikkumisen paikasta toiseen on tutkittu avittavan oppimista (tauko). Samoin pulpettien ja tuolien siirtäminen on ”siirtymäliikuntaa”, joka oman kokemukseni mukaan sujuu yhteistyössä hyvin nopeasti.

–         Draamatekniikoiden avulla saadut oppimiskokemukset jättävät oppilaisiin tunnemuistijälkiä, jotka yleensä oppilailtakin saatujen kommenttien mukaan ”parantavat oppimista, kun asiat jäävät [tekemällä itse, koettuina] paremmin mieleen”, iästä riippumatta.

–         Draamateoksiin löytyy jonkinlaista (ja käyttämääni) lähdeluetteloa esim. FB:n Toiminnallisen kieliopin ryhmän tiedostosta Toiminnalliset lähteet.

–         Ilmaisuharjoitukset vaativat ryhmältä ja sen vetäjältä draamasopimuksen tekemistä (ks. esim. selostus draamasopimuksen tekemisestä Yhtä draamaa –teoksesta (2014)). Se tarkoittaa, että ennen kuin aloitetaan vähänkään pitkäkestoisempaa draamamenetelmiin perustuvaa toimintaa, ryhmän kanssa sovitaan säännöt. Draamasopimuksen rikkominen keskeyttää toiminnan, jota voidaan jatkaa, kun draamasopimus on jälleen yhteisesti hyväksytty. Ts. en ala toimimaan sellaisen ryhmän kanssa, jossa draamasopimuksen tekeminen ei ole mahdollista.

D) Kinesteettinen

– Voiko kielioppia oppia tanssimalla?

– Onko jossain netissä materiaalipankkia, josta löytyisi loputtomasti kielenhuoltoleikkejä?

– Miten saada vastahakoiset oppijat ylös tuoleista?

– Levoton ryhmä – auttaako liikkuminen rauhoittumaan myös ei-toiminnallisiin tehtäviin? Vai jääkö vauhti päälle?

– Miten oppia liikkumalla ryhmässä, ettei tilanne ”leviä käsiin” eli riehaannuta?

– Kuinka esim. taipumattomia sanoja/ adjektiiveja voisi opettaa kinesteettisesti?

– Miten muuten kuin vain liikkumalla pisteiden välillä tai ohjeita toistamalla toimintaa?

Jo muutamia vastauksia:

–         Kielioppia voi oppia tanssimalla, niin kuin myös hyvin monia muitakin oppiaineita. Kielioppiin voi sisältää ns. lämmittely-, venyttely- ja liikeilmaisun harjoituksia ja voi tehdä yksilöllisiä sekä ryhmän koreografioita. Musiikkia voi käyttää tukena, jos haluaa, muttei se ole välttämätöntä, jos käyttää sanoja. Myös pelkän liikkeen tekeminen on hyvä.

–         Muutamia kinesteettiseen oppimiseen liittyviä lähteitä olen koonnut FB:n Toiminnallisen kieliopin ryhmän tiedostoon Toiminnalliset lähteet.

–         En tiedä netissä kielenhuoltoon liittyvää materiaalipankkia, mutta me voimme jakaa ideoita Toiminnallisen kieliopin FB-ryhmässä, johon kuka tahansa ryhmän jäsen voi perustaa tiedoston tätä tarkoitusta varten.

–         Muutamia vastahakoisia oppilaita on aina silloin tällöin ryhmissä, ellei aina. Olen antanut heidän istua reunalla ja katsella. Usein on käynyt niin, että he todella katselevat ja tuntuvat oppivan siitä tai he tempautuvat jossain vaiheessa mukaan itsekin. Jos ryhmässä on paljon vastahakoisia, mutta muutamia erittäin innokkaita, kinesteettistä oppimista kannattaa kuitenkin tarjota kaikille hyvin motivoituna. Eli esitellään tutkimustulokset liikkumalla oppimisen tehokkuudesta tai tarpeesta tuoda vaihtelua oppitunnille, että ”kokeillaanpas tänään tällaista, jos ei huvita kokeilun jälkeen jatkaa, niin ei jatketa” tms. Liikkuminen oppitunneilla on ehkä monille vielä niin outoa, että se vaatii totuttelemista ja harjoitusta. On varmasti monenlaisia tapoja motivoida oppilaita, myös heidän huomaamattaan pistää heitä liikkumaan.

Oman kokemukseni mukaan juuri levoton ryhmä – tai ne muutamat levottomat yksilöt – juuri ilmoittavat käyttäytymisellään tarpeestaan liikkua. Yleensä näiden oppilaiden motivaatio oppimista kohtaan kasvaa, jos liikkumiseen annetaan mahdollisuus. Eli liikkuminen vaikuttaa asenteisiin ja vähitellen ryhmän ilmapiiriin.

–         Riehaantumisen estää ennen toimintaa tehty ”draamasopimus”: toimintaan ryhdytään vain, jos sopimus on kaikille selvä ja ryhmä tietää sopimuksen rikkomisen seuraukset.

–         Kinesteettisestä oppimisesta kannattaa pitää oma kurssi-iltansa, jossa käydään läpi useita harjoitustyyppejä liittyen esimerkiksi adjektiivien ja taipumattomien sanojen opiskeluun. Meillähän oli nyt ”adjektiivipiiri” ja Olen puu –nimisen kuvaharjoituksen sovellus, jossa sivuttiin pronominien ja taipumattomien sanojen käytön mahdollisuutta. Samoin lauseidentekoharjoituksessa konjunktion/ konjunktioiden käyttömahdollisuus tuli ilmi.

Kiitos kaikille Keravan Opiston ja Kseron järjestämään koulutukseen osallistuneille ”lämpimästä aktiivisuudesta” ja näistä hienoista kysymyksistä, joista toivon mukaan on myös iloa muille aiheesta kiinnostuneille!  Itse sain ahaa-elämyksen näiden kysymysten teettämisen myötä: kysymykset kertoivat minulle, että kentällä on paitsi innostusta, myös jo paljon tietoa aiheesta.

Palataan, nähdään ja kuullaan!
Kuvassa pienryhmä tekemässä lausemallia SSSPOAA!

10

Kuvassa kurssilaisia sekä matkani järjestäjä Suomen Viron-instituutin ohjelmapäällikkö Juhani Koivuviita (Maarja Keban sijainen) aurinkona keskellä sekä seminaariin kutsujani Viron suomen opettajien yhdistyksen pj. Terje Kruusimaa pensaana alla.

Sain kunnian olla Viron suomen opettajien kesäseminaarin pääesiintyjä Saarenmaan Kuresaaressa 22.-23.8. kiitos Viron suomen opettajien yhdistyksen, joka kutsui minut, sekä matkanjärjestäjän Suomen Viron-instituutin. Vedin lauantaina ja sunnuntaina toiminnallista kielioppia. Tarkoituksena oli käydä läpi suosituimpia ja hyvin sovellettavissa olevia kinesteettisiä, draamallisia sekä tarinallisia työtapoja kielen oppimisessa. Toisin sanoen liikuimme, ilmaisimme itseämme erityyppisissä vuorovaikutusharjoituksissa sekä hieman jo draamallisemmissa tilanteissa ja piirustelimme eri kokoisissa ryhmissä ja kokoonpanoissa sekä tarkoituksissa.
Toiminnalliset menetelmäthän vaikuttavat ilmapiiriin. Siten ne ovat myös oiva työkalu ryhmäyttämiseen, ihmisten tutustumiseen toisiinsa ja itseensä. Aloitan yleensä myös oppilaiden kanssa lämmittelyharjoituksista, kuten tutustumisharjoituksista tai aiheeseen johdattavista harjoituksista. Pyrin luomaan kokonaisuuksia jonkin teeman ja/tai aiheen ympärille ja mielellään siten, että aihe syvenee ja haastaa (eriyttää). Lopetuksessa pyrin huomioimaan koonnin, palautteen, positiivisen toisten kannustamisen sekä rentoutuksen tarpeen.

Tässä on kurssin alustava ohjelmarunko, johon tuli vain pieniä muutoksia matkan varrella. Laitan ohjelmarungon tähän, jotta niillekin ihmisille, jotka eivät kurssilla olleet, hahmottuisi edes hiukan, mistä voisi olla kyse.

La 22.8.2015 klo 9.30 – 13

Alustava aikataulusuunnitelma!           LOPETUSAIKA klo

–          Nimileikkejä 1. ja 2. (3.)               9.40/9.50

–          ”Jäänmurtaja”                               10

–          Salaatti (subst., adj., verbi)           10.15

–          Tervapata (subst.)                         10.30

–          Surinasiivet (subst.)                      10.45

–          Jonoaakkoset                                10.50

–          Kartta                                           10.55

–          Uutisotsikko                                 11

– >  suunnitellaan kahvitauolla      11.20

-> suunnittelu voi jatkua tauon jälkeen 11.30

–          Ryhmät esittävät uutisotsikon + näyttävät/ teettävät muilla toiminnallisen harjoituksen   12

–          Piirustellaan pienryhmässä Sanaluokka-Kuresaari TAI Sanaluokkakaupunki 12.20

–          Piirustellaan lauseenjäsenet          12.40

–          Loppurentoutus Syyskylvö          12.50

–          Musiikki: Antti Tuisku, Keinutaan (tanssi)

–          Palautetta päivästä Värilaput       13

Su 23.8.2015 klo 9.30 – 11

–          Musiikki: Elastinen, Katse eteen ja ylös (rytmipiiri)

–          Aamuherättely Kävele, stop         9.50

–          Olen puu                                       10

–          Sanajärjestysimpro                       10.10

–          Aikamuotokättely                        10.20

–          Kehu-, kiitos- ja palauterinki

–          Liikennevalot, suunnittelu            10.30

–          Liikennevalot, esittäminen           10.40

–          Paikanmerkitseminen                   11

Ja kaikissa näissä harjoituksissa tutkittiin siis kielioppia joltakin kannalta.

Sain koulutuksen loputtua järjestäjältä tällaiset osallistujien palautteet:

-SUPER! Harmi, että ei ollut riittävästi aikaa tutustua kaikkiin vinkkeihin. Lisää liikkumista!!!

– Nautin! Ymmärsin, että olen itsekin ”oikealla tiellä”. Sain uusia ideoita.

– Nina työskentelee pääasiassa lasten ja nuorten kanssa ja me yksinomaan
aikuisten kanssa. Jotkut tehtävät tuntuivat aluksi siksi vähän
lapsellisilta, mutta pian totuimme ja huomasimme harjoitusten sopivan
myös aikuisten opettamiseen. Harjoitukset olivat hauskoja, opettavaisia,
ja niitä on helppo soveltaa mihin tahansa ryhmään. Erityisesti pidimme
tervehtimisharjoituksesta ja aikamuotoleikistä.
Myös ryhmätyöt olivat antoisia ja niitä voi varmasti soveltaa omassa
työssään.

–  Nina Maunun kurssista pidin oikein paljon, oli inspiroivaa ja ryhmätöissä syntyi hyvää energiaa ja synergiaa. Aion varmaan soveltaa monia saatuja ideoita tunneillani. (PS. luultavasti oma vaikutuksensa siihen, että Ninan vinkit olivat meille hyvin sulatettavissa, on myös aikaisemmilla kinesteettisen / toiminnallisen kieliopin koulutuksilla).

Sunnuntain aamupäivään mahtui ihmeen paljon, vaikka astronomisesti koulutuksen aika olikin lyhyt.

– Tykkäsin kovasti! Hyvä, että harjoiteltiin paljon, nyt uskallan kokeilla harjoituksia myös omilla tunneillani.

– Toiminnallinen kielioppi on hyvä keino tulevaisuuden kielenopetuksessa.

– Ihanaa!

– Viehättävä lehtori!

– Kaikki oli hyödyllistä, odotan sähköisiä materiaaleja.

– Ehkä liian paljon kieliopin termejä. Mutta heräsi idea, että ehkä jotakin voi käyttää äidinkielen (viron) tunneilla.

– Oli hyvä koulutus, sain uusia ideoita. Haluan lisää!

– Erittäin innostavaa, paljon uusia vinkkejä! Odotan materiaaleja 🙂

– Erittäin antoisa. Hyvä, kun tuli myös itse käyty kaikki läpi, niin jäi toiminnalliset jutut paremmin mieleen. Nina on myös erittäin karismaattinen.

Minun mielipiteeni:

Olen kiitollinen, että sain kokea näin hienon viikonlopun erittäin mukavien ihmisten kanssa, jotka tuntuivat ymmärtävän minua melkein puolesta sanasta. Meillä oli tekemisen meininki ja oppimisen ilo kaikilla. Ryhmä oli erittäin syvällinen, ilmaisi itseään monin tavoin syvällisesti. Tuli runollisia vertauksia ja monikerroksellisia piirusteluita mielipiteiden lisäksi. Kaikki toiminta ryhmän kanssa tuntui jotenkin vaivattomalta, muttei liian helpolta. Tästä olisi hyvä jatkaa. Itsekin kaipasin hieman enemmän liikuntaa, mutta tähän pakettiin sitä en saanut. Jotenkin tuntui juuri sopivalta nämä harjoitukset, jotka olivat mukana, eli että toiminnallisten menetelmien laaja repertuaari vähän välähtelisi osallistujien silmissä. On totta, että asiat käytiin melkein aina vain kerran läpi, joten soveltamisia ja syventämisiä riittäisi jatkossa vaikka kuinka, sekä myös toimivia muitakin harjoituksia, joita emme nyt ehtineet toteuttaa. Kuitenkin koulutus tuntui minusta juuri sopivan mittaiselta. Ihmiset tuntuivat nauttivan, ja minä myös.

Eräs koulutuksessa ollut kiteyttääkin tunnelmia näin hienosti:

”Osaat käyttää aikaa oikein tehokkaasti ja keskittyä olennaiseen. Uutta tietoa tuli paljon, mutta ei ollut kiirehtimisen tunnetta.

Ja miten vaikuttavaa onkaan tunteilla ladattu hiljaisuus! Tämä oli mulle jotain ihan uutta. Väripalaute, karttapeli ja se viimeinen juttu: paikka, jossa oivalsit jotain olennaista. Hiljainen kommunikaatio, mutta ei sanaton. Sanoja ja tunteita leijui ilmassa ja päässä. Ihmeellistä! ”

KIITOS!

”Emotionaalisessa kuvassa” minä sekä Viron suomen opettajien puheenjohtaja Terje Kruusimaa.

Motiivina ilmoittautua toukokuussa 2015 Jenni Sainion vetämälle fyysisen teatterin kurssille minulla toimi se, että lähtisin tutkimaan luovuutta ja osallisuutta viestivän kurssiohjelman kautta, mitä ammennettavaa näissä harjoituksissa olisi kouluopetuksen, minun kohdallani erityisesti äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen, monipuolistamiseen.

Haluan liikuttaa oppilaita tunnilla aina silloin tällöin ja eri tavoin. Ihanteenani on tehdä menetelmiltään monipuolisia ja vuorovaikutteisia, osallistavia opetushetkiä. Oppiminen on aina kokonaisvaltainen prosessi, jossa tunteet ja keho ovat mukana.

Lähestyin kurssin teemoja seuraavin kysymyksin:

1)     Jos Sainion vetämän kurssin teemoina ovat keho, liike ja ilmaisu, liike, esine ja ääni, löytyisikö joukosta liikunnallisia ja draamallisia harjoitteita, joita voisin käyttää kielen ja kieliopin opettamisessa?

2)     Millä tavoin saisin (kielen) opetustuokioissa ylipäänsä enemmän esille oppilaiden omaa luovuutta ja mielikuvitusta? Ja mitä etuja huomaan olevan mielikuvituksen ruokkimisella?

3)     Vai olisiko kurssin pääasiallinen anti se, että pääsisin tekemään henkilökohtaisen matkan itsetuntemukseen: mitä asioita havainnoin omasta kehollisuudestani ja kehon kautta erilaisten aiheiden työstämisestä?

4)     Mitä ryhmä ja siinä työskentely opettaa tällä kertaa minulle?

5)     Entä jos oppisin itse heittäytymään ja eläytymään vielä rohkeammin?

6)     Rohkaisisiko kokemukseni oppilaitani peruskoulun yläasteella?

1.krt 2.5./ KEHO – LIIKE – ILMAISU

Aloitimme nimi ja käsien läpsäys –rytmiharjoituksella, joka oli alkuun minulle vaikea. Toisella kerralla jo onnistuin. Harjoitus vaatii ennen kaikkea keskittymistä. Tämän ja seuraavan Norsu-palmu–gorilla –leikin voin aivan hyvin ottaa ohjelmistoon oppilaiden kanssa, ja olen ehtinyt kokeilla sitä Rauman esiopettajien sekä oman pienen kahdeksasluokkalaisista koostuneen ryhmän kanssa. Kokemukset ovat hyviä: leikki vaatii keskittymistä ja yhteispeliä. Se on hyvä lämmitysharjoitus, koska siinä joutuu keskittymään muiden tekemiseen ja reagoimaan siihen. Harjoitusta voi halutessaan kehittää ryhmän kanssa ja käyttää kevyenä ”keksi synonyymi” –leikkinä, esim. keskellä olija huutaakin norsun sijasta elefantti tai gorillan sijasta apina (vaikkei apina olekaan gorillan täsmällinen synonyymi). Lisäksi ryhmä voi keksiä uusia esineitä/eläimiä leikkiin, esimerkiksi ”ompelukone”, ”hiihtäjä”, ”vessanpytty”, ja niihin liittyvät reagointiliikkeet.

Harjoituksen Norsu- palmu –gorilla kuvaus

1. yksi ringin keskelle osoittelijaksi ja ringin laidalle pyrkijäksi

2. näytetään ja harjoitellaan liikkeet; tarkoitetaan liikkeet osoitetulle ja tämän vieruskavereille

3. kun ringin keskellä olija osoittaa selkeästi kädellään jotakuta ringissä seisovaa ja sanoo joko palmu/norsu/ gorilla, osoitettu tekee sovitun liikkeen, samoin hänen vieruskaverinsa

4. voidaan lisätä vessanpytty ja hiihtäjä (Kyl´sie jaksat -sivutaputuksineen)

5. osallistujat voivat keksiä lisää esitettäviä substantiiveja/ verbejä ja/tai synonyymejä jo olemassa oleville substantiiveille

Jatkoimme muutamalla ryhmäytymis- ja/tai tutustumisharjoituksella ja etenimme kohti liikeilmaisuharjoituksia. Esimerkiksi kävelimme tilassa, käytimme eri tasoja ja nopeuksia sekä eri kehon osia johtamassa liikettä. Matkimme parin kehoa liikkeessä ja teimme liikelaatuja, esimerkiksi kierteistä tai isoa liikettä. Kokeilimme liikeimprovisaatiota niin, että lopulta koko ryhmä oli kosketuksessa toisiinsa. Nuketimme yhden ihmisen musiikkia taustalla hyödyntäen eli yksi valittiin nukeksi ja muut tutkivat, miten heidän liikekäskynsä eli kosketuksensa muuttivat nuken asentoa.

Tauon jälkeen verryttelimme kehoa esimerkiksi ”poimimalla omenoita eri suuntiin” tai ”pyyhkimällä pöytää isolla kädellä”. Kiintoisaa oli eläytyä eri elementteihin, kokea vesi, maa, tuli ja ilma eri tavalla kehossa. Esimerkiksi miltä tuntuu liikuttaa paria, jos tämä on ilmaa? Eläydyimme lopulta pienryhmässä joko paistuviin muniin tai spagetteihin kattilassa, jolloin harjoituksesta tuli jo pienimuotoinen esitys muiden katsellessa. Harjoitus tuntui hykerryttävän hauskalta.

Päivän päätteeksi parhaalta tuntui pienryhmässä tehdä esitys, jonka ”yhdessä kohdassa kaikki tekevät samaa liikettä yhtä aikaa, jonka jälkeen tapahtuu muutos. Esitys alkaa siten, että ryhmä menee oven taakse, astuu ovesta esitystilaan, liikkuu tilassa ja muutoksen jälkeen ryhmä poistuu yhtä aikaa pois ovesta. Yleisö päättää esityksen nimen.”

Oli aivan mahtavaa päästä ideoimaan näin luovaa, ”vapaat kädet” – esitystä. Minulla jostain syystä mieleen pyörähti heti idea pianonkoskettimista (henkilöhahmoja) sekä pianonsoittajasta, joka soittaa näitä koskettimia. Ryhmä otti tämän idean vastaan ja eräs ryhmäläinen kehitti tarinaa siihen niin, että lopulta soittaja (minä) saan hermostumiskohtauksen alun nautintojen jälkeen ja hajoaa pianoon yhdeksi koskettimeksi (eli syöksyy koskettimien sekaan, tärisee ja jäykistyy siellä samaan asentoon kuin muutkin koskettimet). Piano hajoaa (eli koskettimet hajoavat ympäri lattiaa eri suuntiin), koskettimet nousevat lopulta ylös ja etsivät leijaillen toistensa kädet, ottavat toisiaan kädestä kiinni ja liukuvat ovesta ulos kuin tanssien (eli sävelet jäävät jäljelle ja lopulta katoavat).

Olipa elämyksellistä olla mukana tällaisessa taidekokemuksessa. Oli ihana heittäytyä ideoiden vietäväksi, jolloin minulle ainakin tuli vapauden tunne. Se taas tarkoittaa mielihyvää, jonka ihminen varastoi mieleensä ja kehoonsa, ja joka kantaa pitkälle. Flow-hetkiä ei välttämättä heti unohda.

On siis oikeasti tapoja, joilla flow´n syntymistä voi edistää. Ryhmällä on oltava turvallinen olo. Ryhmän jäsenet hyväksyvät toistensa ideoita, nappaavat jostain ideasta nopeasti kiinni ja rakentavat yhdessä prosessia eteenpäin. Minulle ainakin tuottaa suurta iloa keksiä asioita. Mielestäni tällä kertaa onnistuimme luomaan itselle ja toisille melko spontaanisti ja lyhyessä ajassa elämyksen. Taiteilija koki nautintoa, kriisin, mutta sävelet jäivät elämään. Ne nauttivat vuorostaan itsenäisestä elämästä ”kuulijan päässä” (ääntä ei tässä esityksessä käytetty).

Mielestäni impropläjäyksemme oli erittäin syvällinen. Se kertoi elämästä jonkun syvemmän totuuden. Taiteilija on vain taiteen välikappale, mutta tärkeä ja osa taideteosta. Esimerkiksi näin. Minua ainakin tällaiset ajatukset, ellei jopa oivallukset, ilahduttavat. Voisin käyttää tässä kohtaa jopa sanoja ”koin oppimisen iloa”. Tämä voisi olla siis myös oppilaiden kanssa mahdollista! Haluaisin antaa heille mahdollisuuden oppimisen vapauteen, oppimista koskeviin valintoihin, itsesuunnitteluun…

2.krt 3.5. / KEHO – LIIKE – ILMAISU – viikonloppu jatkuu

Aloitimme päivän keppi-teemalla. Kuljetimme keppiä piirissä arvokkaasti, nopeutimme. Lisäsimme toisen kepin piiriin ja kuljetukseen. Jatkoimme kepin kanssa kävelyä tilassa. Ensin annoimme kävellessä yhden kepin toiselle, sitten lisäsimme keppejä. Kun sai kepin, tuli pysähtyä. Kun antoi kepin, kävely jatkui.

Tutkimme keppien avulla geometrisiä kuvioita tilassa, kuten neliötä ja kolmiota. Lähdimme liikuttamaan keppien avulla saatuja kuvioita ja tutkimaan kahden pienryhmän liikuttaman kuvion, neliön ja kolmion, kohtaamisia, jopa limittäytymisiä. Teimme liikkumisen musiikkiin. Harjoitus oli oivalluttava: kuinka paljon neliöitä ja kolmioita oli tilassa. Tilasta tuli aivan eri tuntuinen, avaruudellinen ja kolmiulotteinen!

Lähdimme seuraavaksi harjoittelemaan kepin nukettamista eli ”eläyttämistä”. Ensin kuljimme yksin kepin kanssa siten, että keppi vie. Sitten kokeilimme, miltä tuntuu liikkua, jos keppi onkin riesa. Lopuksi tanssimme kepin kanssa. Nukettaminen tapahtui ensin niin, että se, jolla oli keppi, liikutti sitä ja itseään, muut eläytyivät kepin liikkeeseen.

Päivän aikana kokeilimme myös mm. eri eläinhahmoina liikkumista ja improvisoimme jonkin eläinryhmän jossain ihmisympäristössä. Kokeilimme myös huiveja ja aistimme niillä vastusta kävelyssä.

Päivän lopuksi saimme suunnitella taas riemullisesti pienryhmässä aivan oman improvisaation käyttämällä esineitä. Minulla pyörähti heti mieleen ajatus ihmisten karsinoimisen halusta ja omasta halustani tutkia vallankäyttöä ja yksityisyyttä. Näin heti mielessä ihmiskarsinoita, jotka on rajattu kepeillä. Jälleen ryhmä hyväksyi ideani, jota kehitimme siten, että ensin impron alussa kolmikko on ystäviä keskenään, he leikkivät toistensa kanssa ja etsivät yhteyttä. Heillä on mukavaa, ilmassa on paljon iloa ja riemua kuin pikkulapsilla. Kuitenkin vähitellen kaksi alkaa karsinoida yhtä (minua) lopulta kolmionmuotoiseen karsinaan, jotka he osoittavat kepeillä. Karsinaan joutuva pyrkii taistelemaan ”keppejä” vastaan, mutta lopulta joutuu alistumaan, ja alistuu, kohtaloonsa. Kun karsinoitu menee lattialle kyyryyn ja peittää kasvonsa, lösähtää alas, karsinan ympärillä olevat vielä suoristavat huivit keppien viereen korostaakseen erillisyyttään tästä karsinoidusta, sitten he häipyvät näyttämöltä. Karsinoidullakin on ollut huivi nyrkissä ja impro loppuu siihen, kun karsinoitu eli minä jätän huivini keskelle kolmiota ja lähden pois.

Katsojista impro oli musertava ja/tai ahdistava, kun he jäivät tuijottamaan näyttämölle jäänyttä kolmiota huiveineen. Hyvä, se siis vaikutti. Niin minuunkin. Vaikka esityksemme oli näin yksinkertainen, esitystä suunnitellessa, harjoitellessa, tehdessä ja sen loputtua se antoi paljon ajatuksia. Esitys elää vieläkin mielessäni kuin jokin kuva, tunne ja prosessi. Esityksessämme oli jotakin arvoituksellista, käsittämätöntä eli työstettävää, avointa, rosoista, keskeneräistä. Eihän sellainen haittaa, päinvastoin. Arvoituksen kanssa on hyvä elää ja miettiä sitä.

En päässyt kurssin varsinaiselle kolmannelle kerralle, jonka teemoina olisivat olleet kuvallisuus liikkeessä ja naamiot.

3. krt 14.5. / LIIKE JA ESINE – KUINKA HAVAINTO MUUTTAA HAVAITTAVAA

Kolmannen kertani teema oli liike ja esine. Aloitimme muutamalla lämppärillä, joista yksi oli minulle erityisen uusi ja oivalluttava. Viiden hengen ryhmämme liikkui tilassa salmiakkikuviossa. Kun kärki vaihtaa suuntaa, tulisi muiden pysyä kuviona perässä. Jos se ei ole mahdollista ja/tai kun ryhmä niin sanattomasti päättää, kärki eli liikkeen johtaja voi vaihtua. Tällaisessa kuviomuodostelmassa oli paitsi jotain hyvin hauskaa niin olin ymmärtävinäni, että se mitä teimme, oli jo kuin tanssia sekä ryhmän itse sanattomasti tekemää koreografiaa, jota tietysti ulkopuolinen ohjaaja olisi myös voinut etukäteen suunnitella ja ohjata. Jokaisen liike vaikuttaa toisiin. Näinhän se on myös näyttämöllä näyttelijöiden kanssa. Tätä liikeharjoitusta huvittaisi kokeilla ilmaisuryhmieni kanssa.

Lähdimme sitten kohti fokuksen harjoittelua. Sitä haimme pyörittelemällä silmiä ja eri vartalon osia, hakemalla ääreisnäköä. Otimme mukaan esineen, minä otin tyhjän vesipullon. Harjoittelimme esineen liikuttamista pitäen fokuksen, katseen, esineessä. Tutkimme, miten oma esine hengittää, liikkuu, katsoo, syö, millaisella äänellä puhuu.

Teimme kahden-kolmen hengen ryhmissä pöytäteatterikohtauksia esineiden kanssa, toiset katsoivat. Ohjaaja Jenni ohjasi, me improvisoimme. Esimerkiksi esineet ensin esittäytyivät, sanoivat nimen ja näyttivät, miten hengittivät ja liikkuivat. Sitten esineet kohtasivat toisensa ja ohjaaja loi kohtauksen.

Kuulemma näytti siltä, että pulloni oli persoona ja hengitti. Rohkeasti päätin antaa idean oppilailleni kevään viimeisillä tunneilla: ottakaa jokin esine, tutkikaa, miten se hengittää ja liikkuu ja tehkää pöytäteatteria. Demosin pienen pätkän itse heille virikkeeksi ja kerroin fokuksen merkityksestä.

7. luokan ryhmästä löytyi kaksi pienryhmää, johon kuului sekä tyttöjä ja poikia, jotka halusivat tehdä esineillä pienimuotoisen esityksen. He ja minä olimme aivan innoissamme. Sain toki kuulla, että ryhmä oli saanut nauttia alakoulussa draamaopettajan ohjauksesta, eli he olivat tottuneita tekemään kaikenlaisia esityksiä. En muista mainion rohkeitten esityksien sisältöjä enää, mutta esineissä oli esimerkiksi penaalin sisältöjä, terottimia, jotka alkoivat todella elämään oppilaiden käsissä persoonina.

Päivän päätteeksi saimme taasen ryhmissä suunnitella kohtauksen, joka esitetään muille. Minua taisi jännittää niin paljon pulloni kanssa hengittäminen, etten muista, millaisen pöytäteatterin teimme. (Hahaa, jotain siinä tapahtui.)

4. krt 21.5. / LIIKE JA ÄÄNI

Tätä kertaa olin odottanut paljon, koska joskus tehdessäni draamakasvatuksen approa, olin mielessäni ideoinut esitystä, joka perustuu sovittuihin näyttelijöiden pelkistettyihin ”merkkiääniin”, liikkeeseen ja liikkumisen eri tasoihin. Näyttelijöiden äänet ja liikkeet vaikuttavat aina toisiin näyttelijöihin tietyillä tavoilla. Kyse on siis esimerkiksi valtasuhteiden ja hierarkioiden tutkimisesta. Yhden ainoan kollegani (en muista enää kenen) tyrmättyä ideani silloin aikoinaan heti kättelyssä, ettei tule yläkoululaisten kanssa onnistumaan, ääniä, pöh!, esityksen teko on jäänyt. Ehkä vielä joskus.

Päivän mittaan teimme paljon samantyyppisiä ellei samoja ääneen ja liikkeeseen liittyviä harjoituksia, joita muistan draamakasvatuksen approsta ja joita olen käyttänyt vuosien mittaan oppilaiden kanssa. Esimerkiksi kuoro-jutut, joissa on ohjaaja ja kuoron jäsenet improvisoivat äänensä johtajan liikkeiden mukaan, ja kuorojen välinen vuoropuhelu, olivat tuttuja. Harjoitukset olivat hyvin hauskoja, saimme nauraa aivan tosissamme. Ääni on niin vaikuttava elementti yhdistettynä liikkeeseen.

Harjoittelimme myös vuorovaikutusta parin kanssa: toinen teki liikettä, toinen puhuu ja/tai ääntelehtii. On se vaan kumma, mutta joka kerta löytää itsestään uusia puolia ja saa nauraa itselleen. Liikuimme myös musiikin tahdissa.

Lopuksi teimme pienryhmäesityksen. Toinen ryhmä antoi meille otsikon ja alaotsikon. Meille tuli Paska – opettajan kesäloma alkaa (niin kuin oikeasti oli alkamassa). Näytin kuulemma opettajan roolissa (ainakin alkuun) todella iloiselta haaveineni siitä, mitä kaikkea sellaista kesälomalla voi tehdä, mitä lukuvuoden aikana ei ehdi tai voi tehdä.

5.krt 25.5. / PIENET LOPPUDEMOT

Viimeinen kerta oli varattu omalle tai ryhmän kanssa sovittavalle esitykselle. Kukaan valitettavasti ei lähtenyt työstämään muutoinkin työni alla olevaa esitystä, joka liittyy Lewisin teokseen Liisa Peilimaailmassa ja uudistuvaan koulumaailmaan ja opetussuunnitelmaan 2016. Aikaa suunnitteluun tuntui olevan vain noin 15 minuuttia, oikeasti aika saattoi olla hieman enemmän, mutta nopeasti kyhäsin Lewisin tekstin inspiroimana jotain kokoon. Eikä kukaan tainnut saada juuri mitään selvää nonsense-tekstistä, itselleni kokemus oli antoisa. Erityisesti esityksessäni pidettiin siitä, että aloitin sen näyttämällä kunkin katsojan edessä kahta nyrkkiäni heidän edessään ja kysymällä kultakin: ”Kummasta kädestä?” Katsojan valittua pikkupeilinsä, joka oli nyrkkini sisällä, ja sitä hänelle näytettyäni sanoin: ”Adjektiivi.” Lopetin esityksen samalla tavalla.

Kurssin parilla kerralla katsoimme mielenkiintoisia Jacques Lecoqin teatteripedagogiikkaan keskittyviä videoesittelyjä. Näin esimerkiksi, kuinka Lecoqille elementit ja niihin liittyvät liikkeet ovat tärkeitä ja ajatus, että luonto löytyy jokaisesta ihmisestä. Näin, kuinka kurssilaiset lausuivat omissa kansallisuusryhmissään sanaa ”punainen” omalla kielellään ja tekivät sanoessaan yhteisesti sopimansa liikkeen, joka myös kuvasti ja/tai tuki sana lausumista. Huvittavaa kyllä, kansallisuudet ja niihin liitetyt stereotypiat olivat tunnistettavissa. Suomalaisten ryhmää ikävä kyllä tässä videossa ei vielä ollut.

Saimme myös kurssin lopuksi ohjaajalta palautetta, mitä havaintoja hän oli meistä tehnyt. Palaute oli tietysti pääosin hyvin positiivista ja monipuolista, mutta yhden kritiikin hän minulle sanoi. Se liittyi puheliaisuuteeni. Tiedän olla siis jatkossa entistä varovaisempi tämän suhteen! Kiitos, Jenni. Ja upeat kurssilaiset.

Kurssi oli todella vapauttava ja liittyy mielestäni uuteen opetussuunnitelmaan 2016 noin niin kuin ylipäänsä. Asioita tutkitaan yhdessä lähtökohtana osallistumisen ja valinnan vapaus sekä osallistujia rohkaistaan käyttämään luovuuttaan. Mielikuvituksen ruokkiminen on uskomattoman tärkeä juttu. Se sitouttaa ja osallistaa oppijaa sekä mahdollistaa flow´n tunteen, joka saattaa kestää hyvinkin pitkään.

Tämän kirjoituksen innoittajana ja alkusysäyksenä on toiminut hiljattain Facebookinryhmässä Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus julkaistu statuskirjoitus, jossa Pekka Peura nostaa esille tutkimustuloksiin nojaten seikan (Saku Tuominen: Luova järkevyys, 2014 Otava), mihin oppijoiden kysymykset loppuvat, kun alakoulun alaluokat jäävät taakse.

Statuksen piilokysymyksinä voisivat esimerkiksi olla kysymykset, opettaako koulu meitä kysymään ja kyseenalaistamaan; osaako (tai saako) oppija kysyä (tarpeeksi) sekä miten meille opetetaan kysymistä (ja ajattelua).

Onhan meidän kaikkien mielestä kysymysten tekeminen kuitenkin perusta uuden oppimiselle, ja kysymykset ovat oppimisprosessissa olennaisia työkaluja?

Menetelmiä etsitään, kuinka aktivoida ja osallistaa oppija (kysymään).

Kirjoittelin Pekka Peuran statukseen muutaman tiedossani olevan esimerkin, jotka haluan jakaa vielä tässä. Lisään joukkoon yhden esimerkin Eija Rouglen, amerikkalaisen professorin, joka kävi koulullamme vierailemassa noin vuosi sitten, innoittamana.

Kerron myös muutamista ajatuksista, jotka tulivat esille Ville Keräsen dialogisuutta koskeneessa Pro Action Caféssa eli työpajassa viime toukokuun Otavan Opiston Art of hosting – how to design and host learning –koulutuksessa.

Menetelmä 1:

Jostain joskus luin tällaista: Luokan ovella/tunnin alussa oppilas saa (post it -lapun) ja tehtävän, että kirjoittaa ylös aiheeseen liittyvän ennakkokysymyksensä ja jää sitten odottelemaan, saako hän tietyn ajan kuluessa/ tunnin loppuun mennessä siihen vastausta. Varmasti aktivoi.

Tunnin kuluessa hän kirjaa ylös myös oman kysymyksensä/omia kysymyksiä aiheesta, jotka kootaan jollain menetelmällä ja tarkastellaan esim. pienryhmissä.

Kommentilla on 18 tykkäystä ja nurmijärveläinen rehtori Mikko Jordman kommentoi kommenttiani näin:

Tää Nina Maunun juttu on hieno. Se tosin edellyttää siitä, että oppilaalla on edes joku käry sitä mitä tunnilla on tarkoitus oppia. Jos ei ole, opettajalla on iso kysymys ratkaistavana. Jonka myötä ratkeaa monta muutakin.

Tai opettaja voi sanoa: Jos te kysytte tyhmiä, se johtuu siitä, että opetus ei ole onnistunut. Epäonnistuminen kunniaan, opekin voi parantaa vain epäonnistumisen kautta!

Menetelmä 2:

Aiheeseen liittyvä kinesteettinen tarinatäydennys pienryhmissä ”Radalla”, jossa on valmiita kysymispisteitä tarinan kaavaan liittyen, esim.:
1. Missä (ollaan)?
2. Kuka/ketkä?
3. Mikä? (toistuva esine/asia eli tarinan motiivi)
4. Mitä (tapahtuu, ongelma)?
5. Mitä seuraa? (Miten tarina loppuu/jatkuu?)

Oppilaat kävelevät pienryhmässä pisteeltä pisteelle ja saavat siirtyä eteenpäin, kun ovat päättäneet vastauksensa yhdessä. Tämä idea sisältää myös ajatuksen kävelypalaverien tehokkuudesta.

Menetelmä 2:n avaus:

Tämä idea tuli mieleeni luovan kirjoittamisen oppitunnilla tarinan kertomisen ja aristotelisen draamankaaren opettamisen yhteydessä. Miettiessään yhdessä esimerkiksi aihetta, kertojaa, näkökulmaa, teemaa, oppija käy kuin huomaamatta kertomisen peruspilareita läpi eikä tankkaa niitä vain oppikirjasta.

Myös tarinan kertominen draamallisesti on taitolaji, jota voi harjoitella. (Ks. myös blogikirjoitukseni Draaman vuosi 2015, siellä perusmenetelmä.)

Menetelmä sai aikaan mm. tällaisen kommentin Teemu Korhoselta:

Tuosta sinun radastasi… Olisiko oppijoilla kysymykset pisteillä valmiina? Silloinhan oppilaat ovat tilanteessa, jossa keksitään kysymysten sijasta vastauksia. Vai onko pisteellä vain yksi sana, esim ”miksi?”, ja oppilaat keksivät kysymyksen, joka alkaa miksi?

– Minuakin kiinnostaisi kokeilla pelkillä kysymyssanoilla. Esim. pussi, josta nostettaisiin kortti, jossa sana.

Teemulla on todennäköisesti mielessä rata, joka sopisi oppiaineeseen kuin oppiaineeseen. Tällä tavoin aktivoimalla oppijat pääsisivät varmasti luomaan omaa oppimiskertomustaan aktiivisesti.

Itse ajattelen myös, että moni oppija tarvitsee mallin eli ensimmäisellä kierroksella valmiit kysymykset. Toisella kierroksella ryhmä voisi lähteä soveltamaan kertomustaan.

Menetelmä 3:

Tarinan kerronta (ohjaajan) välikysymyksin (ks. esim. kysymykset edellä). Aina välillä ohjaaja pyytää vapaaehtoista yhteisessä kerrontapiirissä kertomaan joko zoomaten eli yksityiskohtiin mennen tai laajentaen eli katsomaan asiaa ns. lintuperspektiivistä.

Vastaukset saisi keksiä ihan itse mielikuvitusta apuna käyttäen, jolloin harjoituksesta voisi tulla hauska ja luovuutta kehittävä. Lopuksi tietysti aiheesta keskusteltaisiin.

Menetelmän 3 avaus:

Olen kokenut itse tämän harjoituksen jossakin draamakoulutuksessa vuosia sitten, ja mielestäni se oli paitsi hauska, sen myötä sai oivaltaa monia asioita, myös tarinan kertomisesta. Tällainen ohjattukin tarinan kertomisen menetelmä aktivoi erittäin hyvin koko ryhmän.

Omassa opetuksessani viime syksynä eräs oppilasryhmä kuunteli ”äimän käkenä”, kuinka eräs oppilas pääsi loistamaan tarinan kertomisen taidoillaan ja mielikuvituksellaan tässä harjoituksessa.

Menetelmä 4:

Professori Eija Rougle pisti vieraillessaan yt:ssämme opettajat pienryhmiin ja kyselemään lyhyestä koulu-sanan määrittelytekstistä seuraavan kaavan mukaan.

Tekstin/ aiheen avaaminen pienryhmässä toiminnallisen kysymyssarjan avulla:

Keskustelu toiminnallisena menetelmänä

Eija Rougle, J.Langer: Building Literacy Through Classroom Discussion (2005): – oppilaiden kysymykset tärkeitä; oppimisen tasa-arvoisuus luotaessa rihmastoa

Seuraavat kysymykset pienryhmissä, esim. 5 min/kohta:

1. Mikä on ensi kommenttisi eteen annetusta tekstistä?

2. Nouseeko tuosta kysymys? Mikä on sinun kysymyksesi?

3. Luokaa yhteinen kysymys ryhmässä.

4. Ohjaaja kokoaa esiinnousseet näkökulmat; purku esim. yhteisen taulun avulla.

Opettajat olivat innoissaan tästä menetelmästä. Se todella aktivoi koko opettajainhuoneen ja energisoi yt:n. Totta kai tätä menetelmää tulisi käyttää myös oppilaiden kanssa.

Ville Keräsen (Tiimiakatemia, Jyväskylä) dialogisuus-pajan ajatuksia muistiinpanovihostani poimittuina:

Ihmiset on saatava keskustelemaan. Ihmiset tietävät monista aiheista paljon. [Oma kokemukseni: usein paljon enemmän kuin tiedämmekään tai mitä päällepäin näyttää.] Meillä on vastuu ja velvollisuus saada ihmiset keskustelemaan enemmän.

Esimerkkinä kysymys ”Mitkä ovat kolme tärkeintä kehittämissuuntaa tai arvoa yhteisössä?” Toistetaan sama kysymys 2-3 kierrosta, 3./4. kierroksella kiteytetään vastaus yhteen sanaan tai kuvaan.

Kysymyspaperia voi vaihtaa, siitä voi luopua ja aloittaa puhtaalta pöydältä.

Hyvä aloituskysymys: Mikä sai sinut tänne?/ Miksi olet täällä? tai Mitä pyörii mielessä?/ Mitä ajattelet? (What brought you here? What´s going on?)

Open space –metodi kerää ihmiset kiinnostuksensa mukaan tietyn kysymyksen ympärille. 1) Mikä on kysymys? 2) Miksi se (tai asia) on tärkeä minulle?

Kun aiheesta on keskusteltu ja aihetta on kartoitettu, kysytään: 3) Mikä on ongelma? (What is missing? What we need more?)

3. käsittelykierroksen jälkeen kysymys kuuluu: 4) Mitä olen oppinut itsestäni? (Mitä tarvitsen? Mistä olen kiitollinen? Mitä teen seuraavaksi? Mitä sain? Mikä oli hyvää [tässä prosessissa]?)

Prosessi on oppimista. Mitä tehdä materiaalilla?

On olemassa erilaisia, eritasoisia kysymyksiä, avoimia ja suljettuja, alkuun ja loppuun, aloittavia ja lopettavia. Avoimet kysymykset johdattavat meitä uusille alueille, uusiin ajattelun suuntiin.

Mieti, onko kysymyksen takana toista tai toisia kysymyksiä.

Ajatuksen takana on aina ongelma, joka aiheuttaa kysymyksen.

Kuinka saada erilaiset ihmiset yhteen kehittämään juttuja, maailmanlaajuisesti?

[Minun kysymykseni: Kuinka selittää toiminnalliset menetelmät?]

Esimerkiksi kysymyksen ”Kuinka saada enemmän vapaaehtoisia?” takana ovat seuraavat kysymykset: Miksi me haluamme vapaaehtoisia? Mikä on vapaaehtoista/ Kuka on vapaaehtoinen? Mitä odotetaan? Sitoutumista?

Kaiken takana ovat ajattelutaidot – ja kysymykset.

Kysymyksiin ei tarvitse löytää heti vastausta.

Open space –menetelmässä kuka tahansa saa kysyä mitä tahansa, esittää oman kysymyksensä.

[Opettajille tarvitaan enemmän aikaa suunnitteluun ja keskusteluun: mitä me opetamme? Mitkä ja millaiset menetelmät? Miten arvioidaan ja hyödynnetään arviointia? Entä oman osaamisen sanoittaminen, myös opettajien osaamisen sanoittaminen, kuinka pitkällä siinä ollaan?]

Lopuksi henkilökohtaiseen tarinaasi. Mieti silmät kiinni:

1. Mistä pitäisi luopua?

2. Mistä olet luopunut ja mitä olet ottanut vastaan?

3. Mikä on se konkreettinen lopputulos, mitä on seurannut, jos olet luopunut ja vastaanottanut jotakin?

Suunnilleen tähän muistiinpanoni loppuvat Otavan Opiston Art of hosting –koulutuksesta tuolta erää.

Kiitos Pekka, Mikko, Teemu, Eija, Ville ja kaikki, jotka kokevat osallisuutta tämän kirjoituksen taustavoimissa! Kiitos fasilitaattori Kirsi Joenpolvelle, joka houkutteli minut viime keväänä Art of hosting –koulutukseen, sekä terveiset parhaillaan Suomenlinnassa meneillään olevaan vastaavaan kansainväliseen tapahtumaan.

Otan hyvin mielelläni lähteitä ja vinkkejä vastaan, miten opettaa dialogisuutta ja kysymistä opetuksessa!

Hyvä Ylöjärven opetuspäällikkö ja Sitran Uusi koulutus -ydinjoukkoon kuuluva Leena Pöntynen ja muut koulun kehittämisestä innostuneet,

Nyt harmittaa. Sitralla on Uusi koulutus -hanke, joka kerää ideoita koulutuksen kehittämiseksi ja tukemiseksi. Ilmoitin mukaan ideani toiminnallisen kieliopin kehittämisestä. Toiminnalliseen kielioppiin liittämäni ja kokeilemani menetelmät käyvät mille tahansa koulutusasteelle ihmisen iästä ja taitotasoista riippumatta. Toiminnallinen kielenoppiminen tarvitsee punaisen langan, jonkunlaisen suunnitelmallisen etenemisen äidinkielessä, erityisopetuksessa, suomi toisena kielessä, vieraissa kielissä varhaiskasvatuksesta aikuiskasvatukseen, ja minä en sanonut sitä Ideakuulutuksessa.

En myöskään korostanut, että en ole toiminut suinkaan yksin, vaan olen tehnyt yhteistyötä alun alkaen Turun yliopiston professori Katri Karasman sekä Espoon kaupungin yläkoulun oppilaiden ja muutamien kollegoitteni kanssa saatuani ja saadessani järjestää toiminnallisen kieliopin koulutuksia jo reilun kolmen vuoden ajan. Turun yliopisto on julkaissut Karasman, silloisen Sarmavuoren, tutkimuksen toiminnallisen kieliopin vaikutuksista oppilaiden asenteisiin vuonna 2011. Tuloksena oli, että kaikki oppilaat, joiden opetukseen oli liitetty toiminnallista oppimista, pitivät menetelmiä hyödyllisempinä kuin perinteistä luento-oppikirja- työkirja –perustaista opetusta.

Muita yhteistyökumppaneitani, jotka järjestävät toiminnallisen kieliopin koulutuksia ovat ensinnäkin Zodiak –Uuden tanssin keskus, jonka tanssijoita sain muutamia kertoja kouluttaa kieliopin opettamiseen liikkuen. Nyt TALK-hankkeen ja rahoituksen myötä Zodiak on käynyt viemässä kymmeniin Helsingin ja Turun seudun kouluihin kielenoppimisen iloa liikkuen.

Olen ollut yhteistyössä Erilaisten oppijoiden liiton kanssa ja Hero järjestää koulutuksia aiheesta. Liikkuva koulu ja siihen linkittyvät liikunnan aluejärjestöt järjestävät koulutuksia aiheesta. Tiedän, että esimerkiksi Valo-niminen liikunnan alan yritys kehittelee toiminnallisia menetelmiä kielenoppimiseen. Itse olen saanut olla kouluttamassa Liikkuvan koulun kutsumana kolme kertaa ja Tampereella ensi keskiviikkona 18.3. Viime keväänä Seinäjoen koulutuksessa kuvattiin työpajastaniYouTube-video Alistuskonjuntiopilkkukarate ja muita toiminnallisia menetelmiä.

Olen toiminut yhteistyössä Kulttuurikeskus Kassandran kanssa, jossa tiedän pidettävän toiminnallisen kielenoppimisen työpajoja maahanmuuttajille, etenkin naisille. Olen pitänyt koulutuksia Suomen kielten opettajain liiton eli Sukolin kutsumana vieraiden kielten ja suomi toisena kielenä opettajille. Yritys nimeltä MeaLinguakeskittyy lasten ja nuorten kielenoppimisen kehittämiseen esim. leikin avulla, siis toiminnallisesti.

Olen ollut yhteistyössä Äidinkielen opettajain liiton kanssa ja Helsingin seudun äidinkielen opettajien kanssa saadessani järjestää koulutuksia. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 2015 on harmittavasti pari kuukautta myöhässä, joten en voinut liittää sitä tähän lähteeksi. Siellä on aihetta avaava kirjoitukseni Draama + kielioppi = toiminnallista kielioppia? Olen kirjoittanut aiheesta mm. Virkkeeseen 1/2011 Facebookin Toiminnallisen kieliopin ryhmän lisäksi, jonka tiedostoista löytyy lähteitä ja muitakin kirjoittajia kuin minä. Esimerkiksi äidinkielen opettajaksi opiskeleva Sanni Surkka on tehnyt hyvän toiminnallisen kielenoppimisen harjoituskokonaisuuden.

Olen ollut yhteistyössä myös Otavan opiston kanssa järjestäessäni toiminnallista (kielen oppimiseen liittyvää) koulutusta ja siitä on myös olemassa – tosin valitettavan heikkotasoinen, vaikka hyväsisältöinen –video, joka löytyy netistä. Muitakin yhteistyökumppaneita varmasti on, mutten juuri nyt saa kaikkia päähäni. Toiminnallisesta CV:stäni kotisivuiltani yhteistyötahoja löytynee myös lisää.

Tänä keväänä, 7.5., saan mennä myös Rauman opettajainkoulutuslaitokseenvetämään parin tunnin työpajan varhaiskasvattajille. Aiheenani on kielen rikastaminen ja sanavaraston kasvattaminen draaman ja leikin avulla. Kuulun myös Kieliverkostoon, jossa on äidinkielen didaktikkoja, tutkijoita ja professoreita.

Olen ollut ulkomailla Tanskan Kööpenhaminan ja Saksan Hildesheimin yliopistoissaIAMTE:n eli äidinkielen ainedidaktiikan konferensseissa puhumassa aiheesta sekä vetänyt Viron Tallinnan ja Tarton lukioissa ja peruskouluissa muutamia näytetunteja kiitos Zodiak- Uuden tanssin keskuksen ja Suomen Viron -instituutin. Ensi elokuussa olen pääesiintyjä Viron suomen kielen opettajien seminaarissa. Aina, kaikissa paikoissa olen kohdannut aiheesta innostuneita opettajia – ja oppilaita.

Miksi kirjoitan tätä nyt? Kuuntelin tänään internetissä suorana toista ja tällä kertaa viimeistä Sitran Ideakuulutuksen kehittämistuokiota kymmenelle eniten peukutetulle idealle. Itse pistin ideani niin viime tingassa mukaan kuulutukseen, ettei peukutuksia ehtinyt kertyä. Kuitenkin kaikki 130 ideakuulutuksen ideaa käydään Sitrassa vielä läpi. Mitä jos saisin tukijoukkoja oikeasti tähän? Pilottikouluja?

Lisäksi haluan sanoa, että ideassani on kyse ilmiöpohjaisesta, oppiaineiden rajat ylittävästä toiminnasta. Haluaisin kuulua esimerkiksi sellaiseen työryhmään, jossa olisi äidinkielen opettajia, vieraiden kielten opettajia, erityis- ja suomi toisena kielenä opettajia, eri asteiden opettajia varhaiskasvatuksesta ammatilliseen aikuiskoulutukseen, liikunnan alan ihmisiä, tietotekniikan ja pelialan ihmisiä, visualisoijia, joiden kanssa suunnittelisimme toiminnallisia kielenoppimisen kokonaisuuksia eri asteille.

Esimerkiksi 18.3. Liikkuvan koulun Tampereen seminaarissa Likesin tutkija Jouni Kallio esittelee työpajassaan kehittämäänsä X-breikkiä tuntityöskentelyn toiminnallistamiseen. Yhtenä esimerkkinä on Alistuskonjunktiopilkkukarateni ja sen kuvatut liikkeet pelimäisesti, mutta hyvin yksinkertaisesti. On piirretty tikku-ukko ja sen viereen on kirjoitettu alistuskonjunktio. Oppilas matkii tikku-ukon liikkeitä ja näkee myös sanat visuaalisesti. Esimerkiksi jotain tämänkaltaista ja vielä kehitellympää yhteistyötä haluaisin olla tekemässä. Myös oppituntien videointeja?

Sitran web-seminaariin päässeiden ideoiden joukossa oli ainakin kaksi matematiikan opetukseen kehiteltyä ideaa, ei yhtään kielenopetukseen liittyvää ideaa.

Leena, Sinäkin pidit Kalevassa tänään 13.3.2015 ilmestyneestä lehtijutusta, joka kertoo, mitä koulutukseen eniten kaivataan lisää kysyttäessä asiaa oppilailta ja vanhemmilta:vuorovaikutus- ja tunnetaitojen opettamista, ongelmanratkaisua, oppimaan oppimista, yrittämistä, vieraita kieliä. Toiminnallisen kieliopin menetelmät ovat lähtöisin juuri näistä ajatuksista, suorastaan syntyneet näistä ajatuksista: kuinka kielen oppimiseen voidaan yhdistää myös näiden taitojen opiskelemista.
(Ks. http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/viisi-taitoa-joita-kouluissa-pitaisi-opettaa-paremmin-katso-lista/691871/)

Yhteistyössä on voimaa, sirpaleisuudessa ei.

Yrittäjäystäväni soitti ja pohdimme ryhmätyön rooleja ja vaikeutta. Kuuntelin häntä, kokenutta fasilitoijaa, ja aloin hehkuttaa hänelle samalla itsekin oivaltaen, että vuorovaikutuksessa on kyse improtyypeistä, joihin kannattaa henkilökohtaisesti tutustua ja joihin voi vaikuttaa niitä tiedostamalla ja niitä (rooleja) harjoittelemalla.

Olin juuri palannut Oulusta Yhtä draamaa –seminaarista (23.-24.1.2015), jonne oli saatu Suomen draamakasvatusalan huippukouluttajat, kiitos ideasta ja onnistuneesta toteutuksesta puuhanaiset Raija Airaksinen-Björklund  ja Saija Laukka sekä järjestelyihin osallistunut upea vapaaehtoinen talkooväki. Olin myös lukenut huolella kolmen päivän ajan Yhtä draamaa –teosta, jonka alaotsikko on Oulun kaupungin draamaopetussuunnitelma. Teoksen on kirjoittanut Saija Laukka ja Jonna Koponen(2.painos 2014, Draamatyö).

Tämän selkeästi draaman työtapoja, aihekokonaisuuksia ja niiden perusteita, opetussuunnitelmaa ja arviointia selostavan teoksen soisin löytyvän joka ikisestä oppimiskeskuksesta!

Teoksessa käydään esimerkiksi läpi draamatunnin perusrakennedraamasopimuksineen ja roolin rakentamisineen, esiintymisjännityksineen ja näihin liittyvine harjoitteineen. Draaman opetussuunnitelman osa-alueista käsitelläänprosessidraama, improvisaatio, liikeilmaisu, ideasta esitykseen, foorumiteatteri, teatterihistoria, teatterivierailu, annetaan näihin työtapoja ja tuntisuunnitelmia. Kiitos, kiitos, kiitos.

Lopun kruunaa arviointiosuus ja arviointipohjat, jotka selkeyttävät paljon ajatteluani draaman työmenetelmien tavoitteista ja arvioinnista.

Yhtä draamaa –seminaari olikin teoksen julkkarijuhlat: teoksen sisältöjä käytiin läpi erilaisissa draamakasvatusalan työpajoissa. Itse osallistuin Improvisaation alkeet –pajaan, jonka veti Janne Länsitie sekä Draaman ABC, draama kouluissa, jonka vetiAnne Sandström sekä Lotta Ora. Muihin pajoihin en ikävä kyllä ehtinyt;)

Sanomalehti Kaleva puolestaan kertoi 23.1.2015 jutussaan Joka heppu saa heittäytyä (K21), että ”Oulu on edelläkävijä draamakasvatuksen tiellä, sillä se on ainoa kaupunki, jolla on jo kunnallinen draaman valinnaisaineen suunnitelma. Uusissa opetussuunnitelmissa draaman käyttöä lisätään äidinkielen ja yhteiskuntaopin opetuksessa.”

Dosentti, TeT Tapio Toivanen mielenkiintoisen toiminnallisesti vedetyssä luennossaan lopulta paljasti luvun 75 merkityksen. Hän on laskenut, että sana ”draama” mainitaan 75 kertaa uudessa perusopetuksen hyväksytyssä opetussuunnitelmassa. Eli minun kielelläni: draama nostetaan kunnolla muiden opetusmenetelmien joukkoon, ellei jopa yhdeksi keskeiseksi menetelmäksi ainakin äidinkielessä ja kirjallisuudessa, mutta myös reaaliaineissa. Draamalle annetaan menetelmänä merkitys ja arvo.

Miksi? Miksi juuri nyt? Toivanen jatkaa diassaan Oppimiskäsitys OPS 2016:

”1) Oppiminen on aktiivista. Oppiminen edellyttää aktiivista toimijuutta, johon liittyy tunnekokemuksia, iloa ja uutta luovaa toimintaa.

2) Oppiminen on vuorovaikutteista.”

[lihavoinnit minun]

Mikä olisi parempi menetelmä kuin draama ja sen erilaiset työtavat?

Yhtä draamaa –teoksen purkua

Kaksi esimerkkiä oppitunneille

1) YSTÄVÄNPÄIVÄÄN

Dramaturgisen mallin valinta (s.43)

Klassinen malli:

Teoksessa esitellään viisivaiheinen tarinankerronnan kaava (s.76), jota hyödyntämällä voidaan kertoa tarina ystävyydestä.

Tarinankerronnankaava: 1) Olipa kerran (Nimeä henkilö, eläin, olio, kuvaile tapahtumapaikka.)

2) Joka päivä hän/se…(Luo rutiini ja kuvaile toimintaa.)

3) Kunnes eräänä päivänä… (Riko rutiini.)

4) Siitä seurasi että…

5) Kunnes viimein…Sen päivän jälkeen…Siitä päivästä lähtien…(Keksi tarinalle ratkaisu, käsittele se ja vie tarina päätökseen.) (ks. esim. Routarinne, S. 2005, 194)

(pienryhmät/ koko ryhmä, useita tarinoita -> tarinankerronnan kaavasta tulee tuttu ja voidaan tutkia, löytyykö tarinoista mitään yhteistä ja mitä tarinat kertovat ystävyydestä juuri tälle ryhmälle ja/tai vieraileville ryhmille)

Kommentti: Kokeilimme tarinankerrontakaavaa Janne Länsitien vetämässä Improvisaation perusteet –työpajassa. Harjoitus oli yllättävän haastava, mielenkiintoinen ja toimiva.

Simultaani malli:

Jaetaan suurempi ryhmä 2-4 pienempään ryhmään. Toiset tekevät tanssin ystävyydestä, toiset kirjoittavat runon ystävyydestä. Yhdistetään ja esitetään molempien ryhmien tuotokset yhtenä kokonaisuutena samanaikaisesti.

Kommentti: Tätä voisi kokeilla ensin oman ryhmän kanssa, sitten kutsua vierailijaluokka eli ystävyysluokka, tekemään samaa.

Metafiktiivinen:

Osallistujat asettuvat tilaan sikin sokin ja jokainen huutelee satunnaisessa järjestyksessä yhtä aikaa tai päällekkäin tai erikseen sanoja. Ensimmäinen sana liittyy ystävyyteen, ja siitä jatketaan sana-assosiaatioperiaatteella. Sanoja huudellaan eri äänenpainoilla ja tunnetiloilla. Sanaan voi yhdistää myös mieleen tulevan liikkeen. Esitys toteutetaan jossain tavanomaisesta poikkeavassa miljöössä, kuten koulun ruokalassa.

Kommentti: Vaatii pohjustusta ja motivointia yläkoulussa? Voisi mielestäni toteuttaa ensin ”turvallisessa” luokkatilassa tai koulumme lämpiössä.

2) ROOLIN RAKENTAMINEN (esim. näytelmään, kirjoittamisessa fiktiivisen hahmon luomiseen)

Puhe- ja kävelytyylin etsiminen (s. 44-45)

Oppilas eläytyy roolihenkilönsä asemaan ja etsii kehon kautta roolihenkilön ilmaisua. Oppilas voi kokeilla erilaisia kävelytyylejä esimerkiksi seuraavasti:

Miten pitkä askel on?

Miten nopeasti roolihenkilö liikkuu?

Onko lantio edessä, takana, sivulla vai keskellä?

Onko leuka ylhäällä, alhaalla vai keskellä?

Onko rintakehä edessä vai takana?

Millaisia kulkureittejä roolihenkilö kulkee?

Onko hänen etenemisensä suoraviivaista ja tarkkaa vai mutkikasta ja haaveilevaa?

Onko roolihenkilöllä jokin pakkoliike tai pinttynyt ele?

Kun kävelytyyli on löytynyt, oppilas voi kokeilla, millainen puhetyyli tuntuisi roolihenkilölle sopivalta.

Puhuuko hän jollain murteella?

Käyttääkö hän tiettyjä täytesanoja?

Millainen on puheen rytmi? Puhuuko hän hitaasti vai nopeasti?

Onko intonaatiossa vaihtelua vai onko puhe monotonisen tasaista?

Onko hänellä jonkinasteinen puhevika, änkyttääkö hän?

Lopuksi oppilas yhdistää roolihenkilön kävely- ja puhetyylit, ja toiset antavat siitä palautetta.

Kommentti: Aion tehdä tämän harjoituksen 8.luokan ilmaisuryhmäni kanssa, kun parhaillaan harjoittelemme koulumme vuosijuhlanäytelmää, joka tällä kertaa onMaija Poppanen. Tervetuloa Espooseen Kilonpuiston kouluun 3.3. klo 18, mutta muista ilmoittautua minulle, jotta varmistat paikkasi. (ninamaunu@yahoo.com)

Myös palautteen antamista voidaan harjoitella tämän harjoituksen avulla.

Aion myös perehtyä tämän harjoituksen avulla roolihenkilön rakentamiseen 7. luokan ryhmäni kanssa, kun aloitamme pian kertomuksen kirjoittamisharjoitukset ja itse kertomuksen kirjoittamisen. Näin voimme saada yllättäviä, erilaisia roolihenkilöitä ja syvyyttä henkilöhahmoihin.

MUUTA:

Sain teoksesta lukemattomia vinkkejä toiminnalliseen kielioppiin, muun muassa varmistuksen ohitanssin (s.139-140) mahdollisuuteen kieliopin opetuksessa. Luokanvalvojan roolissa toteutimme jo myös pienimuotoisen foorumiteatterin Kuinka selvität konfliktin –luvun valossa.

Ohjaajaa/ opettajaa auttavat myös esim. kuvaukset 9. luokan hyvän tason osaamisesta(s.131) ja arviointitaulukot 4. , 8. ja 9. luokille, joissa eri osa-alueita pisteytetään 5-0. Arviointitaulukot käyvät mielestäni myös ja etenkin hyvinä pohjina oppilaiden omille itsearvioinneille.

Ohjaaja pääsee myös itse kehittymään esim. mietiskellessään omaa improtyyppiään. Jokaisessa improtyypissä esimerkiksi heittäytyjästä taivaanrannanmaalariin on sekä hyvää että huonoa ja näin maailmankatsomus, itsetietoisuus ja –tuntemus sekä ne tärkeät vuorovaikutustaidot pääsevät kehittymään itse kullakin. (ks. luku Viisi näkökulmaa improvisaatioon: 1) Virheisiin suhtautuminen, 2) Itsekontrolli, 3) Fokus eli itseen, toisiin esiintyjiin ja yleisöön suuntautuvat improvisoijat, 4) Valtatasapaino eli kuljettajat ja matkustajat, 5) Toimintastrategia eli millaisilla keinoilla kohtausta rakennetaan)

Teoksen tekijöiden ideana on, että profiloinnin kautta ”heikot” saavat positiivista palautetta ja lahjakkaat, jotka saavuttavat peruskoulun tavoitteet helposti,  saavat myös jotain mitä kohti jatkaa ja kehittyä.  Eli vuorovaikutustaitojen kehittymiseen, palautteen antamiseen ja luokan keskeisten vuorovaikutustaitojen löytämiseen saa vinkkejä teoksesta löytyvistä oppilaan ja opettajan profilointilomakkeista.(ks. liite 9. Oppilaan improprofiili s.179 (täytettävä itsearviointilomake) ja liite 10. Opettajan improprofiilin koontilomake s.184)

Kiitos vielä kerran onnistuneesta Yhtä draamaa –seminaarista ja teoksesta. Seminaariin osallistuneet sata kuusi henkeä antoivat silminnähden erittäin hyvää palautetta järjestäjille. Toivon seminaarille jatkoa, tarve kentällä on ilmeinen. Ja Yhtä draamaa –teokselle toivon käyttöä jokaisessa opinahjossa!

Kuvassa Tapio Toivanen 23.1.2015 Oulussa Yhtä draamaa -seminaarissa