Otin innoissani käteeni Perttu Pölösen tuoreen teoksen Tulevaisuuden lukujärjestys ja avasin kansilehden. Silmiini hyppää ensimmäiseksi luku Luovuus ja improvisaatio – mielestäni nämä lukeutuvat omiin vahvuuksiini. Mukana ovat myös kiehtovat Kriittinen ajattelu ja tulkinta sekä Kommunikaatio ja tarinankerronta, jälleen otsikoita, jotka saavat sydämeni sykkimään, koska ovat kiinnostaneet minua aiheina niin kauan kuin muistan. Lisää: Intohimot ja luonne, Yrittäjyys ja tiimityöskentely, Ongelmanratkaisutaidot ja sopeutumiskyky, Uteliaisuus ja kokeilu, Hyvinvointi ja itsetuntemus…Olen edelleen mukavuusalueillani, mitä kiinnostuksen laatuun tulee. Ja se, mikä kiinnostaa, se todennäköisesti myös vahvistaa. Vaikeimpina lukuina pidän seuraavia: Tulevaisuus ja teknologia, Pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys, Myötätunto ja rehellisyys sekä Moraalinen rohkeus ja etiikka – mitä uutta saisin luvuista irti, osaksi arkipäivääni ja ajatteluani? Rakkaus jälki-istuntona kuulostaa mukavan pehmeältä ja hyvältä.
Ennakkoon jo toivon, että Pölösen teos vaikuttaisi oikeiden koulujen piilo-opetussuunnitelmaan, sillä otsikot ovat ajatteluni suuntaisia: nämä asiat ovat todella tärkeitä.
Teos alkaa pehmeästi, ympäripyöreästi asioita pyöritellen, jutellen. Eikö tämä ollutkaan asiakirja? Tämä taitaakin olla inspiraatiokirja. Ei se mitään! Samalla tavallahan minä kouluttajana haluan tarjota useita vaihtoehtoja ja lähestymistapoja opettaa kuin Pölönen tarjoaa näkökulmia siitä, mitkä taidot tulevaisuudessa olisivat hänen mielestään tärkeitä. Lähdeluettelo lopussa on pitkähkö, mutta lukiessa ei tule teoreettistaustaista tunnetta, vaikka varmasti Pölösellä referenssinsä on. En tiedä, onko se minulle lukijana hyvä vai huono asia. Tyydyn siihen, että Pölönen saa minut ajattelemaan ja tuntemaan jotakin, kun teos etenee.
Ensimmäinen merkkini, vaaleanpunainen post it -lappu, löytyy sivulta 11. Piilaakson arvostettu keksijä ja futuristi Ray Kurzweil oli vastanut Pölöselle, että ”investointi omiin ajattelutaitoihin ja luonteenlaatuun auttaisi pisimmälle tulevaisuuteen.” Pehmeiden taitojen ja humanististen aineiden hyödyllisyys korostuu tulevaisuuden työelämässä, sillä ne kehittävät sellaista ajattelua, joka on vaikeaa koneelle.
Siinäkö oli jo tämän teoksen suurin anti, timantti? Pelkillä sanoilla ei tietysti pitkälle pötkitä. Tarvitaan tekoja, jotka näyttävät ajatukset tosiksi ja hyödyllisiksi. Itse tietysti röyhistelen humanistina ja filosofian maisterina rintaani: totta kai, ajatteluntaidot ovat tärkeimpiä taitoja. Mutta ymmärrän toki, että koneet auttavat ja voivat auttaa ihmistä yhä paremmin ja meidän ihmisten tehtävä on opettaa teknologialle, mikä on tärkeää. Siihen tarvitsemme ajattelua, yhteistä ajattelua.
Kriittiseksi ajattelijaksi kasvamisesta kysymysten tekemisen avulla
Seuraava merkkini löytyy vasta sivulta 41. Siellä on Uteliaisuus ja kokeilu -tunnin kotiläksy: ”Kysy mitä jos -kysymyksiä.” (Opettajana tämä on helppo toteuttaa muillakin kuin konditionaalia käsittelevillä tunneilla😊) Ja: ”Kysy aina, kun et tiedä jotain.” Tämän läksyn olen oppinut vasta hiljattain. Enää en epäröi kysyä. Usein se on ainoa tie edistyä. Ennen ”turhan” kysyminen on jopa hävettänyt, mutta nyt olen yliviivannut sanan ”turha”. Kysymykset eivät ole turhia, jos ne ilmestyvät ajatteluun tarpeesta tietää enemmän.
Kirjoitan kissankokoisin kirjaimin päänsisäiseen muistikirjaani: Rohkaise oppilaita kysymään kysymyksiä joka oppitunnilla itseltään, toisilta, sinulta opettajana. Älä pelkää yhtään, ettei kukaan osaa vastata kysymyksiin, et sinäkään. Opeta oppilaita kysymään kysymyksiä, jotka vievät oppimista eteenpäin. Miten se tehdään? Esimerkiksi kysymällä kysymyksiä itse opettajana! Äläkä anna vastauksia oppilaille – ainakaan heti.
No, oppikirjathan ovat jo täynnä valmiita kysymyksiä, joku voisi minulle sanoa, niitähän kannattaa hyödyntää. Joo, ja niiden kautta voi oppijoille opettaa myös kysymysten tekemistä. Huomaavatko oppijat, miksi kirjan tekijät ovat kysyneet juuri nämä kysymykset? Mitä he haluavat oppijoiden oppivan, millaiselle oppimispolulle johdattaa? Miten kysymykset on järjestetty, esimerkiksi loogisesti, helpommista vaikeampiin? Puuttuuko kysymysten joukosta joku kysymys? Mitä sinä olisit kysynyt/ haluaisit sinulta kysyttävän aiheesta x? Mitkä ovat peruskysymyksiä, entä uutiskysymyksiä? Miten oppikirjan tekijöiden kysymyssarja noudattaa peruskysymysten kaavaa? Mikä on mielestäsi paras kysymys (tekstin tekijöiltä) aiheeseen x? Miksi?
Tunnustan. Olen tehnyt tällaisen kriittisten kysymysten sarjan tietoisesti oppijoilleni tänä syksynä vain kerran lisätäkseni heidän mielenkiintoaan valmiita kysymyksiä kohtaan. Mielestäni onnistuin opettamaan oppijoille heidän kanssaan kysymyksistä keskustellessa, että teoksen tekijät olivat onnistuneet kirjallisuuskatkelman kysymyksissä. Kysymykset opettivat hyvin, mitä olennaisia asioita novellissa kannattaa tarkkailla jatkossa itsekin, kun tekee novellianalyysiä tai kun kirjoittaa itse novellia. Oppi taisi mennä suurimmalla osalla perille. Muutamalla ehkä jopa arvostus oppikirjan tekijöiden valmiita kysymyksiä kohtaan saattoi kasvaa!
Kriittistä ajattelua olen toki omasta mielestäni opettanut sitten muuten, muun muassa kirjoitus- ja lukutaitoharjoitusten tai arvioinnin yhteydessä. Mutta nyt kyllä otan kysymysten tekemisen harjoittelun enemmän asiakseni. Tulen tarkkailemaan myös kysymysten laatua. Kiitos Perttu Pölönen:
”Kriittisen ajattelun taustalla ovat oikeanlaiset kysymykset ja on tärkeää kiinnittää huomiota kysymyksen asetteluun. Kysymykset ovat arvokkaampia ja usein vaikeampia muodostaa kuin vastaukset.” (s. 98)
Pölönen muistuttaa: aloita kysymyksesi mieluummin kysymyssanalla kuin -ko/-kö -päätteisellä verbillä.
”Tarvitsemme vähemmän yhden vastauksen kysymyksiä (mitä, mikä, kuka) ja enemmän kysymyksiä, joihin on olemassa monta vastausta (miten, miksi ja mitä varten). – – Tulevaisuudessa tulkinta on arvokkaampaa kuin muistaminen.” (s. 97)
Tämä tuo mieleeni jälleen lukemisen ja etenkin kaunokirjallisuuden lukemisen tärkeyden: tulkintoja opitaan tekemään vain lukemalla, kuuntelemalla, keskustelemalla. Kaunokirjallisuuden lukeminen opettaa myös oppimisesta. Kaunokirjallisuus jos mikä vaatii tulkintaa, opettaa tulkintaa – mielikuvituksen ja empatian lisäksi.
Pölönen toki haastaa lukutaidon käsitteen:
”Pitäisikö lukutaidon käsitettä laajentaa ja alkaa puhua tulkintataidosta, koska on niin monia tapoja saada informaatiota? Tulkintaan voisivat sisältyä tulevaisuudessa hyvin monenlaiset lukutaidot kuten pelinlukutaito, kehonkielen lukeminen ja systeemiajattelu. Jotta ymmärrämme kompleksista maailmaa tulevaisuudessa, meidän on keskeistä osata tulkita informaatiota riippumatta formaatista.” (s. 99)
Luovuudesta ja monipuolisesta opetuksesta
”Oppilaitos ja organisaatio on onnistunut silloin, jos se on pystynyt kasvattamaan oppilaan tai työntekijän luovuutta eikä tukahduttamaan sitä pois.” (s.51)
Haluan olla luovuuden opettaja tai sen tukija. Vai mitä sanotte, kun annoin äidinkielen ja kirjallisuuden oppijoilleni alkusyksystä tilaa tehdä koulun pihalle sanaluokkaliikuntaratoja ja syntyi erilaisia kulkureittejä erilaisine tehtävineen, leikkeineen ja peleineen. Tai kun oppilaat kopioivat taululta sanaluokkakaupunkipiirroksen lailliseksi lunttilapukseen kokeeseen – piirroksestakin syntyi jo erilaisia sovelluksia. Oppijat saivat tilaa myös ihan omille sovelluksilleen kokeessa, sillä he saivat näyttää taitojaan myös sanaluokkapiirrosten ja/tai -tarinoiden kautta vapaaehtoisesti, lisäpisteitä keräten.
Syyslukukauden arviointikeskusteluissa suurin osa vastasi kysymykseen ”mitä uutta opin?”, että uutta tietoa sanaluokista, vaikka sanaluokat kerrataan 7. luokalla; niitä on käyty läpi ainakin kolmannesta luokasta lähtien. Lisäksi suurin osa sanoi pitävänsä äidinkielen ja kirjallisuuden tunneista, koska ne olivat vaihtelevia ja tuli tunne oppimisesta, siitä, että ”tehtiin paljon”. Luovat, oppilaslähtöiset projektitehtävät olivat jättäneet pysyviä muistijälkiä, esimerkiksi myös kriittinen tietokirjaesittely.
Sivulta 56 löydän virkkeen, jota pidän hyvin muodikkaana tällä hetkellä ja hyvä niin. Ajatus löytyy myös OPSin mm. arviointiosuudesta luvusta 6.1: arvioinnin tulee olla monipuolista, sekä Jo Boalerin Rajattomasta mielestä (HarperLife, 2020), kun Boaler puhuu monipuolisista lähestymistavoista tehostamassa oppimisprosessia. Pölönen sanoo sen näin:
”Tulevaisuuden ongelmat ja konfliktit ovat yhä monimutkaisempia ja kompleksisempia, mikä edellyttää meiltä myös monipuolista ajattelua, toisin sanoen poikkitieteellistä ja -taiteellista lähestymistä sekä eri ammattialojen yhteistyötä.”
Tämä saa minut ajattelemaan, olenko opettajana hyödyntänyt eri tavoin ajattelevien ja eri aloille suuntaavien oppijoitteni yhteentörmäyttämistä. Vastaus on varmasti: En ole. Itse olen nauttinut aikuisena eri aloilla työskentelevien ihmisten kanssa keskusteluista – tosin meidät on saattanut yhteiseen pöytään edes jokin sama intressi. Muistilappu itselleni: muista janasysteemi, jossa janalle mennään aiheen osaamisen tason mukaan – oppija itse saa valita paikan. Siitä janalta nappaan sitten pienryhmiin ihmiset; yhteen ryhmään tulee omasta mielestään osaavia, keskiverrosti tietäviä sekä sellaisia, jotka omasta mielestään eivät tiedä tai muista aiheesta vielä juuri mitään. Vain pätevistä syistä ryhmää saa vaihtaa, ja joskus on niin tapahtunutkin. Toki joskus annan ryhmien myös muodostua itse, mutta silloin olen tietoinen siitä, ettei kukaan jää ulkopuolelle. Se onkin hankalaa!
Pölönen lisää monipuolisuusnäkökulmaan painoarvoa kirjoittamalla:
”Meidän pitää toteuttaa itseämme monipuolisesti, kannustaa toisiamme erilaisten vaiheiden läpi ja kehittää päällekkäisiäkin rooleja, sillä ne tukevat toisiaan.”
Tulevaisuudessa on kyse myös identiteettiemme monipuolistumisesta, minkä näen positiivisena kehityksenä, jos ja kun se ymmärretään ja sellaista tuetaan.
”Mikä sinusta tulee isona?” on kysymys, jolla Pölösen mielestä rajoitetaan lasten ajattelua. Sen sijaan meidän tulisi kysyä, mikä heitä kiinnostaa. Bingo, olen nyt (vasta) pari vuotta aloittanut syksyn ryhmien kanssa kysymällä: 1) Mikä sinua kiinnostaa/ innostaa? (yleensä, mihin pistät ajatteluasi, vastaan, kun he kysyvät, että tarkoitetaanko tällä kysymyksellä äidinkielen opiskelua) ja 2) Missä olet omasta mielestäsi hyvä? (tai sinulle on sanottu, että olet hyvä) Vasta kolmanneksi kysyn nämä kaksi kysymystä suhteessa äidinkielen ja kirjallisuuden opiskeluun ja kenties yhdessä jo tehtyyn tai alustavasti luonnehdittuun kurssisuunnitelmaan. Lisättynä 4. kysymyksillä: Mihin tarvitsen eniten harjoitusta? Missä haluan kehittyä?
Seuraavat minua erityisesti puhutelleet Pölösen mietteet sopivat mielestäni tämän blogin loppusanoiksi:
”Meidän ei pidä pelätä epäonnistumista, vaan sitä, että keräämme palkintoja jossain asiassa, jolla ei loppujen lopuksi ollut mitään merkitystä.”
Humanistisilla arvoilla ja itsensä oppimisella on suuri merkitys Tulevaisuuden lukujärjestyksessä. Olkoon lukujärjestyksemme meille hyvin inspiroiva!
Toiveikasta ja sitä myötä onnellista uutta lukuvuotta 2021!
T. Nina